Elina Grundström

Mustan orkidean metsästys tuotti hienon kirjan ympäristökatastrofista.

Musta orkidea on puolimetrinen kasvi, jonka kukat ovat kellanvihreät. ”Vain kukan huuli – se orkidean keskellä oleva maljamainen osa, jossa on häivähdys erotiikkaa – on kuin ohuesta mustasta samettilangasta kudottua pitsiä.”

Toimittaja-tietokirjailija Elina Grundström alkoi metsästää mustaa orkideaa jo 2002. Hän on tutustunut orkideaharrastajiin ja Lontoon kasvimuseoihin, vieraillut Singaporen toimistotorneissa ja matkustanut Borneoon peräti neljästi. Miksi?

Moni meistä kierrättää ja käy kaupassa harkiten, mutta arjen piiperrys ei pysäytä ilmaston lämpenemistä. ”Suomalaisten hiilidioksidipäästöt ovat vain 0,3 prosenttia maailman kokonaispäästöistä. Minä halusin löytää mahdollisuuksia suuriin tekoihin, joiden avulla päästöjä voitaisiin vähentää niin, että sillä olisi merkitystä.”

Indonesian Borneossa suuria tekoja tarvittaisiin. Keski-Kalimantanissa, joka on mustan orkidean koti, tuhottiin 1990-luvulla miljoona hehtaaria suosademetsää. Mega Riceksi nimetyn hankkeen piti muuttaa suot riisipelloiksi, mutta turvemaa oli riisille liian hapanta. Sen sijaan saatiin aikaan ekokatastrofi.

Ojitettu suo on kuivina kausina kuin taulaa. Kun se syttyy, palo jatkuu kuukausia ja hiilidioksipäästöt ovat suuremmat kuin koko Suomen. Palot toistuvat vastakin, ellei alueen vesitasapainoa palauteta.

Mega Ricen ennallistamiseksi on perustettu kansainvälisiä hankkeita, joihin on mennyt kymmeniä miljoonia euroja. Vastassa ovat olleet byrokratia, korruptio ja epäselvät maaoikeudet. Juuri mitään ei ole saatu aikaan.

Grundström kirjoittaa globaalista ympäristötuhojen maailmasta, jossa resurssit loppuvat kesken. Hän valottaa kasvien kauppaa ja ryöstöä, öljypalmun lupauksia ja uhkia, ahneutta ja alkuperäisväestöjen syrjäyttämistä. Tämä kaikki olisi surkeaa ja turhauttavaa luettavaa, ellei kirja olisi tehty taitavasti.

Grundström nivoo faktat kiehtovaksi tarinaksi, etsintäretkeksi. Hän kuuntelee monenlaisia ihmisiä ja hahmottaa heidät tarkoin havainnoin, yhden liituraidassa, toisen vihreissä maastohousuissa (vihreässä ei näy sademetsän home), kolmannen kuluneessa paitulissa. Hän tapaa vältteleviä virkamiehiä ja sitkeitä tutkijoita. Kirjan päähenkilö on nuori rouva Asih, joka pienessä puutarhassaan Borneossa vaalii luonnon orkideoja.

Ja orkidea löytyy. Juuri nyt Grundström toimii Tampereen yliopistossa journalistiikan vierailijaprofessorina. Taitonsa tarttukoon opiskelijoihin!

Tuula Koukku

Nemo 2013
224 s
978-952-240-215-8

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.