Ei mitään syrjäytyneitä.

Uutisotsikoiden kuva nuorista on aiheettoman synkkä, väittää tunnettu pessimisti.

Historiantutkija Juha Siltala oli 1990-luvulla stereotyyppinen vasemmistointellektuelli: hän kirjoitti tiiliskiven paksuisia, psykoanalyyttistä termistöä viliseviä ja pessimistisiä kirjoja suomalaisen miehen ahdistuksesta ja työelämän huonontumisesta. Syvenevän kurjuuden takana oli kaikkialle tunkeutuva, yhä raaempi kapitalismi.

Siltalasta tuli pahanilmanlintuja aina rakastavan median lemmikki, mutta tieteellisesti hänen maailmanlopun tunnelmointinsa kärsi tavanomaisista laadullisen tutkimuksen virhelähteistä. Käytetystä aineistosta olisi voinut tehdä vastakkaisetkin päätelmät, eikä tulkintojen rakentaminen freudilaisen savijalan päälle lisännyt vakuuttavuutta.

Uudessa, nuorisoa käsittelevässä kirjassaan Siltala on sekä tieteellisempi että valoisampi. Psykoanalyysin sijaan hän tukeutuu evoluutiopsykologiaan, ja lähteenä on varsinaisten nuorisotutkijoiden alkuperäistutkimuksia, joista monissa on käytetty asianmukaisesti tilastollisia menetelmiä.

Siltalan yhteen kokoamat tutkimukset osoittavat, että suurin osa suomalaisnuorista voi paljon paremmin kuin sanomalehtien surkuttelevista otsikoista voisi päätellä.

Esimerkiksi masennus ei ole lisääntynyt, se vain diagnosoidaan paremmin kuin ennen. Peruskoululaisten tupakointi on vähentynyt, ja lukiolaiset ovat lähes hylänneet tupakan. Humalahakuinen juominen on vähentynyt ja kokonaan raittiiden nuorten osuus lisääntynyt. Holtiton seksikään ei näytä olevan yleistymään päin.

Siltalan mukaan valtaosa nuorista on jo varhaislapsuudessa saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin ehkä yksikään aiempi sukupolvi. Pienten lasten vanhemmat ovat sittenkin pitäneet huolen siitä, ettei työ vie liian isoa palaa vähästä ajasta.

Hieman höttöisellä perustalla Siltala on kirjoittaessaan epigeneettisestä periytymisestä. Vanhaa Siltalaa taas edustaa finanssikapitalismin ja suuryritysten mollaaminen kaikesta, mikä optimistista yleiskuvaa varjostaa. Tuskin on kapitalismin vika, että hyvinvointivaltiot ovat ajautuneet velkakriisiin sen jälkeen, kun julkisia palveluja on lisätty enemmän kuin yksityinen sektori pystyy kannattelemaan.

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Wsoy 2013
543 s
978-951-0-38581-4