Ei mitään syrjäytyneitä.

Uutisotsikoiden kuva nuorista on aiheettoman synkkä, väittää tunnettu pessimisti.

Historiantutkija Juha Siltala oli 1990-luvulla stereotyyppinen vasemmistointellektuelli: hän kirjoitti tiiliskiven paksuisia, psykoanalyyttistä termistöä viliseviä ja pessimistisiä kirjoja suomalaisen miehen ahdistuksesta ja työelämän huonontumisesta. Syvenevän kurjuuden takana oli kaikkialle tunkeutuva, yhä raaempi kapitalismi.

Siltalasta tuli pahanilmanlintuja aina rakastavan median lemmikki, mutta tieteellisesti hänen maailmanlopun tunnelmointinsa kärsi tavanomaisista laadullisen tutkimuksen virhelähteistä. Käytetystä aineistosta olisi voinut tehdä vastakkaisetkin päätelmät, eikä tulkintojen rakentaminen freudilaisen savijalan päälle lisännyt vakuuttavuutta.

Uudessa, nuorisoa käsittelevässä kirjassaan Siltala on sekä tieteellisempi että valoisampi. Psykoanalyysin sijaan hän tukeutuu evoluutiopsykologiaan, ja lähteenä on varsinaisten nuorisotutkijoiden alkuperäistutkimuksia, joista monissa on käytetty asianmukaisesti tilastollisia menetelmiä.

Siltalan yhteen kokoamat tutkimukset osoittavat, että suurin osa suomalaisnuorista voi paljon paremmin kuin sanomalehtien surkuttelevista otsikoista voisi päätellä.

Esimerkiksi masennus ei ole lisääntynyt, se vain diagnosoidaan paremmin kuin ennen. Peruskoululaisten tupakointi on vähentynyt, ja lukiolaiset ovat lähes hylänneet tupakan. Humalahakuinen juominen on vähentynyt ja kokonaan raittiiden nuorten osuus lisääntynyt. Holtiton seksikään ei näytä olevan yleistymään päin.

Siltalan mukaan valtaosa nuorista on jo varhaislapsuudessa saanut osakseen parempaa huolenpitoa kuin ehkä yksikään aiempi sukupolvi. Pienten lasten vanhemmat ovat sittenkin pitäneet huolen siitä, ettei työ vie liian isoa palaa vähästä ajasta.

Hieman höttöisellä perustalla Siltala on kirjoittaessaan epigeneettisestä periytymisestä. Vanhaa Siltalaa taas edustaa finanssikapitalismin ja suuryritysten mollaaminen kaikesta, mikä optimistista yleiskuvaa varjostaa. Tuskin on kapitalismin vika, että hyvinvointivaltiot ovat ajautuneet velkakriisiin sen jälkeen, kun julkisia palveluja on lisätty enemmän kuin yksityinen sektori pystyy kannattelemaan.

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Wsoy 2013
543 s
978-951-0-38581-4

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.