Pertti Töttö

Pirullinen positivisti hyökkää jälleen.

”Laadullinen tutkimus” on yleensä huono määrällinen tutkimus, väittää Pertti Töttö.

Sosiaalitieteiden menetelmien professori Pertti Töttö on piru mieheksi. Aiemmissa kirjoissaan Pirullisen positivismin paluu ja Syvällistä ja pinnallista Töttö teki selvää laadullisen tutkimuksen ja löysän konstruktionismin tekosyvällisyydestä sosiaalitutkimuksessa. Näissä kirjoissaan Töttö on arvostellut laadullista tutkimusta sellaisena kuin se oppikirjoissa kuvataan.

Uudessa kirjassaan Töttö lyttää laadullisten menetelmien tutkimusperinteen pirullisimmalla mahdollisella tavalla: hän tekee laadullisen tutkimuksen laadullisen tutkimuksen laadullisuudesta. Käy ilmi, että laadullisena tutkimuksena esittäytyvä sosiaalitutkimus onkin lähes järjestään määrällistä tutkimusta, jossa luvuilla argumentointi vain on luokattoman laadutonta.

Sen sijaan, että Töttö olisi löytänyt aidosti laadullisten tulkintojen tekoa tutkimusten aineistoista, hän huomasikin tutkijoiden todistelevan määrillä. Määriä ei kuitenkaan esitetä täsmällisinä lukuina, vaan ne hämärretään ilmaisuihin ”yli puolet”, ”ei kaikissa tapauksissa”, tai ”kertomuksissa nousi korostuneesti esiin”. Kun Töttö lopulta kaivoi esiin tarkat luvut, kävi ilmi, etteivät tutkijan päätelmät ole tilastollisesti merkitseviä.

Totuus tuli sotilaan suusta. Kun Töttö kävi puhumassa Maanpuolustuskurssin upseerikurssilaisille määrällisestä tutkimuksesta, kokelaat keskeyttivät luennon ja halusivat mieluummin kuulla, miten laadullinen tutkimus tehdään: ”Herra professori, meillä on kolme kuukautta aikaa tehdä tutkintoomme kuuluva tutkielma, ja siinä ajassa ei voi tehdä oikeata tutkimusta, joten meidän on käsketty tehdä laadullinen tutkimus.”

Töttö ei tyydy pilkkaamaan viime vuosikymmenenä yleistynyttä laadullista tutkimussuuntausta. Osansa saa myös kaikkien numeronmurskaajien isä, modernin sosiologian perustajana pidetty Émile Durkheim, jonka klassikkoteosta Itsemurha on luettu yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen malliesimerkkinä. Töttö päätyy murhaavaan lopputulokseen: ilmeisesti Durkheim oli paitsi taitava huijari myös taitamaton aloittelija, joka ei osannut lukea lukujaan.

Yhtä hauskalla ja pirullisella tavalla menetelmäprofessori lyttää sukupuolittuneisuudesta kiivailevat feministitutkijat ja älykkyysosamäärän ideologiset kriitikot.

Marko Hamilo, vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Vastapaino 2012
319 s
978-951-768-407-1

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.