Teemu Keskisarja

Talvisodan karu ihme: surkea kärrypolku muuttui teurastamoksi.

Suomussalmen erämaassa. Miksi 40 000 miehen konearmeija päätti iskeä mahdottomaan maastoon järjettömässä pakkasessa?

Tämän kysymyksen ympärille kietoutuu historioitsija Teemu Keskisarjan kuvaus talvisodan kuuluisimmasta torjuntavoitosta. Rankasti alivoimaisen puolustajan luoteihin ja pakkaseen sortui tammikuussa 1940 peräti 14 000 neuvostosotilasta, ja kokonaisen moottoroidun divisioonan kalusto hyytyi tukkeeksi Raatteen tielle.

Aiheesta on kirjoitettu vino pino, mutta Keskisarja on kahlannut lähteet ja sysännyt syrjään koulukirjatiedon. Hän lähestyy talvisodan suurinta ihmettä uusista kulmista ja tavallisen sotilaan tasalta.

Kirja on raaka, nimensä mukaisesti. Sivuilla roiskuu veri ja haisevat mätänevät ruumiit ja ulosteet. Armoa ei korvessa tunneta: Haavoittuneita ammutaan, eikä vankeja oteta. Moni paleltuu kuoliaaksi. Irvokkaita jäämöykkyjä kuskataan kotipitäjän multiin.

Keskisarja kertoo koruttomasti, kuinka tiukoilla molemmin puolin rintamalinjaa oltiin ja miten kova hinta Suomussalmen taisteluista maksettiin. Suomalaisiakin
kaatui liki 800.

Pari talvisodan myyttiä saa kolauksen. Toisin kuin aiempi tutkimus antaa ymmärtää, kuuluisa talvisodan henki, kansallinen yksimielisyys, syntyi vasta vähitellen, jos lainkaan. Suomussalmen köyhissä korpikylissä puna-armeija otettiin avosylin vastaan. Moni rajakylän asukas ryhtyi vapaaehtoisesti oppaaksi ja ohjasi vihollisen omien maanmiesten niskaan. Se oli maanpetos, mutta kriisissä ihminen yrittää vain selvitä hengissä.

Puna-armeija kohteli alkuun siviileitä hyvin. Raiskauksia tai teloituksia ei tiedetä tapahtuneen. Sodan alkupäivinä vain yksi räksyttävä pystykorva sai kuulan kalloonsa.

Uuteen valoon joutuu myös suomalaisjoukkojen maastokelpoisuus. Arkistolähteet paljastavat, että suomalaiset olivat aivan yhtä kauhuissaan metsästä kuin arojen pojat. Hiihtotaidon kanssakin oli vähän niin ja näin, koska joukoissa taisteli paljon tehdasseutujen kasvatteja.

Keskisarjan mukaan neuvostodivisioonien liike pysähtyi ennen kaikkea maaston takia. Vaivaiset viisi metriä leveä tie ei pystynyt pitämään armeijaa panoksissa, polttoaineessa, leivässä ja votkassa.

Jukka Ruukki

Siltala 2012
329 s
9789522341358

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.