Timo Vihavainen

Me pidämme venäläisistä, ja venäläiset pitävät meistä.

Tutulla karjalaismummolla oli vakiovastaus valmiina, kun asiat tökkivät tai maailma oli muuten vinksallaan: Tuokii on tehty vennääks!

Oma äitini puolestaan tapaili ensimmäisiä sanojaan niihin aikoihin, kun Neuvostoliiton ilmavoimien punatähtiset Tupolevit pörräsivät pommikuormassa kotirintaman kiusana. Sukutarina kertoo, että pikkutytön sormi nousi herkästi osoittamaan taivaita ja huulilta purkautui tomera puuskahdus: Hyssä! He o hyssä!

Mistä epäluulo itänaapuria kohtaan ponnistaa? Onko ryssäviha peräti suomalainen erikoisuus?

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen tunnetaan julkisuudessa monien mielestä äkkivääristä feminismiä ja maahanmuuttoa koskevista lausunnoista. Uusimmassa kirjassaan Vihavainen liikkuu tukevasti omalla maaperällään, kun hän ruotii venäläisten ja heidän rajanaapureidensa vuosisataista rinnakkaiseloa, jota on värittänyt niin epäluulo, viha kuin naiivi ihailukin.

Vihavainen ajoittaa muihin tutkijoihin tukeutuen ryssävihan alkutahdit 1500-luvun alkuun Liivinmaalle, jolloin katolinen kirkko ryhtyi puuhaamaan ristiretkeä Venäjän ortodokseja vastaan. Raflaavat kuvaukset julmista ja jumalattomista barbaareista palvelivat sotapropagandaa ja jäivät elämään.

Muihin reunamaihin verrattuna Suomen suhde Venäjään on ollut poikkeuksellinen, ja siksi meidän ryssävihakautemme alkoi varsin myöhään – ja jäi lyhyeksi. Rodullinen russofobia, jota tavataan Puolassa ja Ukrainassa, puuttuu meiltä lähes kokonaan.

Suomen ja Venäjän erityissuhde ruumiillistuu Helsingin Senaatintorilla, jonka kunniapaikalla komeilee Aleksanteri II:n patsas. Hallitsija, joka Puolassa symboloi pyöveliä, on suomalaisten kansallisessa muistissa hyvän ja uudistusmielisen tsaarin perikuva.

Ennen 1800-luvun loppua Suomesta saakin hakemalla hakea kirjoituksia, joissa lietsottaisiin pelkoa ja vihaa idän perivihollista kohtaan. Suoranainen ideologia ryssävihasta tuli vasta itsenäisessä Suomessa. Sitä ajoi järjestelmällisimmin Suur-Suomi-ajattelun läpitunkema Akateeminen Karjala-Seura.

Talvi- ja jatkosota laajensivat epäluulon kansan syviin riveihin, kunnes rähmällään olo Neuvostoliiton edessä 1970- ja 1980-luvuilla käänsi asetelman päälaelleen. Idässä olikin ystävä.

Nyky-Suomessa ryssäviha nostaa silloin tällöin päätään, mutta Vihavainen ei ole siitä huolissaan. Venäläiset eivät ole kansanryhmänä erityinen epäluulon tai halveksunnan kohde. Me pidämme heistä ja he meistä.

Keskeinen selitys lienevät lisääntyneet kontaktit. Venäläinen ei ole meille enää abstrakti hahmo tai talvisodan piippalakkinen solttu, vaan jokapäiväinen tuttu supermarketista. Heitä on Suomessa kymmenen kertaa enemmän kuin 1800-luvun lopussa, jolloin kuuluimme sentään samaan valtakuntaan.

Vihavaisen mukaan Venäjä voi kuitenkin itse ”ryssiä” nykytilanteen. Suurvalta-asenne ja venäläisväestön etujen voimakas ajaminen naapurimaissa voivat herättää uinuvan russofobian.

Jukka Ruukki on Tiede-lehden päätoimittaja.
Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2013

Insinööri ja Isä
Seuraa 
Viestejä1
Liittynyt27.12.2013

Ryssäviha

Artikkelissa kirjoitetaan: "...kunnes rähmällään olo Neuvostoliiton edessä 1970- ja 1980-luvuilla käänsi asetelman päälaelleen. Idässä olikin ystävä." Tuo lienee virallisen poliittisen liturgian mukaista, mutta tavallisessa suomalaisessa, ainakin oikeistolaisesti suuntautuneissa perheissä, tuo rähmällään olo vain kasvatti "ryssävihaa". Minun kokemuspiirissäni ryssäviha alkoi laantua vasta perestroikan myötä ja Neuvostoliiton romahtaessa. Tosin 90-luvun alkupuolen kauppojen kyltit, joissa...
Lue kommentti