Timo Vihavainen

Me pidämme venäläisistä, ja venäläiset pitävät meistä.

Tutulla karjalaismummolla oli vakiovastaus valmiina, kun asiat tökkivät tai maailma oli muuten vinksallaan: Tuokii on tehty vennääks!

Oma äitini puolestaan tapaili ensimmäisiä sanojaan niihin aikoihin, kun Neuvostoliiton ilmavoimien punatähtiset Tupolevit pörräsivät pommikuormassa kotirintaman kiusana. Sukutarina kertoo, että pikkutytön sormi nousi herkästi osoittamaan taivaita ja huulilta purkautui tomera puuskahdus: Hyssä! He o hyssä!

Mistä epäluulo itänaapuria kohtaan ponnistaa? Onko ryssäviha peräti suomalainen erikoisuus?

Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professori Timo Vihavainen tunnetaan julkisuudessa monien mielestä äkkivääristä feminismiä ja maahanmuuttoa koskevista lausunnoista. Uusimmassa kirjassaan Vihavainen liikkuu tukevasti omalla maaperällään, kun hän ruotii venäläisten ja heidän rajanaapureidensa vuosisataista rinnakkaiseloa, jota on värittänyt niin epäluulo, viha kuin naiivi ihailukin.

Vihavainen ajoittaa muihin tutkijoihin tukeutuen ryssävihan alkutahdit 1500-luvun alkuun Liivinmaalle, jolloin katolinen kirkko ryhtyi puuhaamaan ristiretkeä Venäjän ortodokseja vastaan. Raflaavat kuvaukset julmista ja jumalattomista barbaareista palvelivat sotapropagandaa ja jäivät elämään.

Muihin reunamaihin verrattuna Suomen suhde Venäjään on ollut poikkeuksellinen, ja siksi meidän ryssävihakautemme alkoi varsin myöhään – ja jäi lyhyeksi. Rodullinen russofobia, jota tavataan Puolassa ja Ukrainassa, puuttuu meiltä lähes kokonaan.

Suomen ja Venäjän erityissuhde ruumiillistuu Helsingin Senaatintorilla, jonka kunniapaikalla komeilee Aleksanteri II:n patsas. Hallitsija, joka Puolassa symboloi pyöveliä, on suomalaisten kansallisessa muistissa hyvän ja uudistusmielisen tsaarin perikuva.

Ennen 1800-luvun loppua Suomesta saakin hakemalla hakea kirjoituksia, joissa lietsottaisiin pelkoa ja vihaa idän perivihollista kohtaan. Suoranainen ideologia ryssävihasta tuli vasta itsenäisessä Suomessa. Sitä ajoi järjestelmällisimmin Suur-Suomi-ajattelun läpitunkema Akateeminen Karjala-Seura.

Talvi- ja jatkosota laajensivat epäluulon kansan syviin riveihin, kunnes rähmällään olo Neuvostoliiton edessä 1970- ja 1980-luvuilla käänsi asetelman päälaelleen. Idässä olikin ystävä.

Nyky-Suomessa ryssäviha nostaa silloin tällöin päätään, mutta Vihavainen ei ole siitä huolissaan. Venäläiset eivät ole kansanryhmänä erityinen epäluulon tai halveksunnan kohde. Me pidämme heistä ja he meistä.

Keskeinen selitys lienevät lisääntyneet kontaktit. Venäläinen ei ole meille enää abstrakti hahmo tai talvisodan piippalakkinen solttu, vaan jokapäiväinen tuttu supermarketista. Heitä on Suomessa kymmenen kertaa enemmän kuin 1800-luvun lopussa, jolloin kuuluimme sentään samaan valtakuntaan.

Vihavaisen mukaan Venäjä voi kuitenkin itse ”ryssiä” nykytilanteen. Suurvalta-asenne ja venäläisväestön etujen voimakas ajaminen naapurimaissa voivat herättää uinuvan russofobian.

Jukka Ruukki on Tiede-lehden päätoimittaja.
Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2013

Insinööri ja Isä
Seuraa 
Viestejä1
Liittynyt27.12.2013

Ryssäviha

Artikkelissa kirjoitetaan: "...kunnes rähmällään olo Neuvostoliiton edessä 1970- ja 1980-luvuilla käänsi asetelman päälaelleen. Idässä olikin ystävä." Tuo lienee virallisen poliittisen liturgian mukaista, mutta tavallisessa suomalaisessa, ainakin oikeistolaisesti suuntautuneissa perheissä, tuo rähmällään olo vain kasvatti "ryssävihaa". Minun kokemuspiirissäni ryssäviha alkoi laantua vasta perestroikan myötä ja Neuvostoliiton romahtaessa. Tosin 90-luvun alkupuolen kauppojen kyltit, joissa...
Lue kommentti

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.