Partanen, Paloheimo ja Waris

Sopeudu kalliiseen öljyyn. Tuotantohuipun jälkeen odottaa tuntematon.

On vaikea liioitella öljyn merkitystä maailmanhistoriassa 1900-luvulla ja erityisesti sen loppupuolella. Vaikka öljyä alettiin hyödyntää jo hyvän aikaa 1800-luvun puolella, yli 95 prosenttia käyttämästämme öljystä on kulutettu toisen maailmansodan alun jälkeen.

Toisessa maailmansodassa öljyn saatavuus määräsi strategiset painotukset. Kylmän sodan päättymiseen vaikutti olennaisesti se, että öljynhintojen romahdus romautti myös öljyn myyntituloista riippuvaisen Neuvostoliiton talouden. Yhdysvallat on aloittanut sotia Persianlahdella öljyn takia. Nyt Kiina järjestelee Saudi-Arabian kanssa kahdenvälisiä sopimuksia varmistaakseen talouskasvunsa elinehdon.

Tällä vuosisadalla öljyn merkitys vain korostuu. Ei siksi, että öljyn tuotanto, osuus energiankulutuksesta ja merkitys talouskasvun kannalta entisestään korostuisivat, vaan päinvastaisesta syystä. Öljy ei lopu tällä vuosisadalla, mutta sen tuotantohuippu saavutetaan pian – ellei sitä ole jo saavutettu muutama vuosi sitten.

Rauli Partanen kumppaneineen on kirjoittanut kirjan aiheesta, josta pitäisi käydä yhtä paljon keskustelua kuin julkisen talouden kestävyysvajeesta, huoltosuhteen vääristymästä tai ilmastonmuutoksesta. Elämme kollektiivisessa itsepetoksessa, jossa emme pohdi koko öljykysymystä lainkaan tai sitten kuvittelemme, että uudet tuotantomenetelmät lykkäävät öljyn ehtymisen kauas tulevaisuuteen.
Tämän kirjan kirjoittajien mukaan halvan öljyn aika on ohi. Vaikka tuotantoa pystyttäisiin kasvattamaan esimerkiksi öljyhiekan avulla, se tulee kalliiksi. Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu tuotantohuipun jälkeen. Vaikka tuotanto ei romahtaisi vaan kääntyisi vain loivaan laskuun, se voi silti merkitä pitkää hitaan talouskasvun tai maailmanlaajuisten talouskriisien aikaa.

Öljyriippuvaisen yhteiskunnan infrastruktuurin sopeuttaminen kalliiseen öljyyn kestää vuosikymmeniä. Se olisi pitänyt aloittaa jo aikapäivää sitten. Edes ilmaston kannalta ei välttämättä ole siu¬naus, että halvan öljyn aika on ohi. Perinteisen öljyn korvikkeet ovat nimittäin hiilijalanjäljeltään vielä pahempia.
Samasta asiasta varoittelee Jussi Laitinen Valomerkissään. Laitisen uhkakuva on hieman huonommin perusteltu. Kaikesta energiasta ei nimittäin ole pulaa. Ongelma on ennen kaikkea liikenteessä. Öljy pyörittää liikennettä, eikä sille ole lähiaikoina tulossa korvaajaa.

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Into Kustannus 2013
341 s
978-952-264-196-0

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.