Vanhemmat, unohtakaa virikkeet!

Yksi lapsi on turhan vilkas, vaikka miten kasvattaisi, toinen liiankin varautunut, vaikka kuinka rohkaisisi. Monet vanhemmat joutuvat tunnustamaan persoonallisuuden synnynnäisen osan, temperamentin, olemassaolon viimeistään kasvattaessaan toista lastaan.


Professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirja on tekijän jo kolmas temperamenttia käsittelevä teos. Tässä kirjassa uutta on temperamentin yhteys stressiin. Introvertti voi kokea työelämän sosiaalisuuden vaatimukset stressinä, kun toiselle juuri ihmisten kohtaaminen antaa energiaa työpäivään. Parasta itsetuntemusta on tunnistaa ja hyväksyä oma temperamenttinsa sen sijaan, että pitäisi itseään jotenkin vääränlaisena koko elämänsä.


Keltikangas-Järvinen kritisoi aiheellisesti persoonallisuuden kulttia työelämässä ja koulussa.


Kukapa palkkaisi henkilön, joka työhaastattelussa myöntäisi, ettei ole kovin aktiivinen vaan ennemminkin ujo ja vielä huono sopeutumaan muutoksiin? Ehkä kannattaisi. Hän todennäköisesti käyttäisi työajan tunnollisesti työtehtäviin eikä tekisi jatkuvasti huolimattomuusvirheitä.


Ulospäinsuuntautuneiden, sosiaalisten ja hyvin sopeutuvien työpaikalla olisi varmaankin hauskaa. Mutta kuka tekisi ikävät päätökset, kun kaikki niin kovasti haluavat miellyttää toisiaan, temperamenttiprofessori kysyy.


Kirjan tärkein viesti menee pikkulasten vanhemmille. Ensinnäkin stressinsieto aikuisena on sitä parempi, mitä vähemmän stressiä on koettu lapsena. Toisekseen, suuret päiväkotiryhmät eivät kasvata mitään sosiaalisia taitoja vaan ainoastaan stressaavat lasta – eikä tähän auta edes aikuisten määrän lisääminen.


Ja tämän päälle vanhemmat huolehtivat siitä, että heidän jälkikasvunsa saa tarpeeksi virikkeitä! Keltikangas-Järvinen suosittaa lapsen elämän rauhoittamista ylenmääräisiltä virikkeiltä ja harrastuksilta ja näin vapautuvan ajan käyttämistä ”rauhalliseen yhdessäoloon, missä ei tapahdu mitään”.


MARKO HAMILO

WSOY 2008
290 s
9789510342596

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.