Vanhemmat, unohtakaa virikkeet!

Yksi lapsi on turhan vilkas, vaikka miten kasvattaisi, toinen liiankin varautunut, vaikka kuinka rohkaisisi. Monet vanhemmat joutuvat tunnustamaan persoonallisuuden synnynnäisen osan, temperamentin, olemassaolon viimeistään kasvattaessaan toista lastaan.


Professori Liisa Keltikangas-Järvisen kirja on tekijän jo kolmas temperamenttia käsittelevä teos. Tässä kirjassa uutta on temperamentin yhteys stressiin. Introvertti voi kokea työelämän sosiaalisuuden vaatimukset stressinä, kun toiselle juuri ihmisten kohtaaminen antaa energiaa työpäivään. Parasta itsetuntemusta on tunnistaa ja hyväksyä oma temperamenttinsa sen sijaan, että pitäisi itseään jotenkin vääränlaisena koko elämänsä.


Keltikangas-Järvinen kritisoi aiheellisesti persoonallisuuden kulttia työelämässä ja koulussa.


Kukapa palkkaisi henkilön, joka työhaastattelussa myöntäisi, ettei ole kovin aktiivinen vaan ennemminkin ujo ja vielä huono sopeutumaan muutoksiin? Ehkä kannattaisi. Hän todennäköisesti käyttäisi työajan tunnollisesti työtehtäviin eikä tekisi jatkuvasti huolimattomuusvirheitä.


Ulospäinsuuntautuneiden, sosiaalisten ja hyvin sopeutuvien työpaikalla olisi varmaankin hauskaa. Mutta kuka tekisi ikävät päätökset, kun kaikki niin kovasti haluavat miellyttää toisiaan, temperamenttiprofessori kysyy.


Kirjan tärkein viesti menee pikkulasten vanhemmille. Ensinnäkin stressinsieto aikuisena on sitä parempi, mitä vähemmän stressiä on koettu lapsena. Toisekseen, suuret päiväkotiryhmät eivät kasvata mitään sosiaalisia taitoja vaan ainoastaan stressaavat lasta – eikä tähän auta edes aikuisten määrän lisääminen.


Ja tämän päälle vanhemmat huolehtivat siitä, että heidän jälkikasvunsa saa tarpeeksi virikkeitä! Keltikangas-Järvinen suosittaa lapsen elämän rauhoittamista ylenmääräisiltä virikkeiltä ja harrastuksilta ja näin vapautuvan ajan käyttämistä ”rauhalliseen yhdessäoloon, missä ei tapahdu mitään”.


MARKO HAMILO

WSOY 2008
290 s
9789510342596