Mikael Hilden, Eeva-Liisa Hallanoro, Leena Karjalainen ja Marja Järvelä

Bioenergian pimeä puoli.

Puun päästöjä ei kannata aliarvioida.

Jos on kokoomus laittanut kaiken ydinvoiman ja vihreät uusiutuvien varaan, pelaa keskusta biomassakortilla. Edellisen hallituksen päättämä niin sanottu risupaketti on pysähdyksissä, ja markkinoilla on epävarmuutta siitä, miten biotalouden tukipolitiikka jatkuu.

Keskusta uskoo kaiken luonnosta saatavan raaka-aineen hyödyntämiseen ruokana, polttoaineina, kuituina ja lääkkeinä. Mutta onko biomassaan perustuva talouskasvu kestävää?

Paperilla kaikki näyttää hienolta. Suomella on asukaslukuun nähden valtava pinta-ala turvetta tuottavaa suota, puuta tuottavaa metsää ja ruokaa tuottavaa peltoa. Periaatteessa metsien biomassa on hiilineutraalia energiaa, ja sitä riittää. Käytännössä biomassan käyttö on paljon ongelmallisempaa.

Turve on polttoaineena luokiteltu uusiutumattomaksi ja hiilijalanjäljeltään kivihiiltä pahemmaksi, joskin ojitetuilta, hiilidioksidia päästäviltä soilta kerättynä se saattaisi vaikutukseltaan olla lähempänä maakaasua. Pellolla tuotettava energia alkoi mennä pois muodista jo jonkin aikaa sitten, kun ymmärrettiin, että tuotettu etanoli sisältää ehkä enemmän fossiilisia energiapanoksia kuin lopputuotteessa on puhtaaksi kuviteltua energiaa.

Puuta sen sijaan pidetään yhä jotenkin hiilineutraalina polttoaineena.

Yli kahdenkymmenen luonnonvaratalouden asiantuntijan kirjoittama kirja palauttaa puuenergiasta innostuneen inhottavaan realismiin. Sadan vuoden hiilidioksidipäästöissä Etelä-Suomen kannot muistuttavat hiilijalanjäljeltään maakaasua.

Metsähakkeen osista rangat ja oksat ovat parempia, koska ne luontoon jäädessään lahoaisivat kantoja nopeammin. Mutta mitä pohjoisempana metsä kasvaa, sitä lähemmäksi fossiilisia polttoaineita risujenkin kasvihuonepäästöt päätyvät.

Puuenergian jalostaminen polttonesteiksi syö vielä osan energiasta. Jos puuta poltetaan, se on parempi polttaa sähköksi ja lämmöksi kuin prosessoida autojen tankkiin.

Yllättävän ikävät vaikutukset on myös puun pienpolton tuottamilla pienhiukkasilla. Tiiviiden pientaloalueiden takat pilaavat ilman ja noki lämmittää ilmastoa.

Marko Hamilo, vapaa tiedetoimittaja

Gaudeamus 2013
302 s
978-952-495-285

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.