Pelastukseksi koitui tarpeeksi tiivis sosiaalinen verkosto. Kuva MVPhotos
Pelastukseksi koitui tarpeeksi tiivis sosiaalinen verkosto. Kuva MVPhotos

Tiedon jakaminen ratkaisi nykyihmisen voittokulun.

Seitsemän miljardia ihmistä on huikean paljon, kun ajattelee tilannetta, jossa lajimme 60 000 vuotta sitten alkoi maailmaa asuttaa. Af­rikassa eli siellä täällä nykyihmisiä, Euroopassa nean­dertalinihmisiä. Aasiassa oli deni­sovanihmisiä ja pystyihmisiä, Indonesiassa floresinihmisiä.

40 000 vuotta myöhemmin jäljellä oli vain nykyihminen. Kaikki muut olivat kadonneet. Mitä tapahtui? Sitä pohtii Chris Stringer kirjassaan Vain yksi jäi.

Stringer jos kuka on sopiva henkilö puntaroimaan menneitä tapahtumia. Lontoon luonnonhistoriallisen museon johtava tutkija on maailman johtavia paleoantropologeja. Hän on koko työuransa ollut etunenässä lajimme vaiheiden selvitystyössä. Hän oli esimerkiksi ihan ensimmäisiä, jotka alkoivat puhua afrikkalaisen alkukodin puolesta monialueteoriaa vastaan.

Stringerin silmät avautuivat vuonna 1970, kun hän teki uraauurtavaa väitöstutkimustaan. Hän kiersi museoita ja vertaili menneiden ja nykyisten ihmisten kalloja. Muodot ja suhteet poikkesivat lajista toiseen siinä määrin, etteivät nykyihmiset olleet mitenkään voineet kehittyä Euroopassa neandertaleista ja pystyihmisistä Aasiassa, kuten monialueteorian kannattajat uskoivat. Lajimme näytti syntyneen Afrikassa, vieläpä varsin äskettäin.

Sittemmin Stringer on ollut palauttamassa henkisen kulttuurin ensi harppausta Euroopasta Afrikkaan ja puhdistamassa neandertalien mainetta. Pitkään alkeellisina luolaihmisinä pidetyt neandertalit eivät loppujen lopuksi olleet sen kyvyttömämpiä kuin nykyihmiset.

Tätä taustaa vasten on kiinnostavaa, miksi Stringer arvioi nykyihmisten selviytyneen ja neanderta­lien kadonneen. Esipuheessaan hän lupaa vastata tähän ja 15:een muuhun kysymykseen, joita hänelle luen­tomatkoilla toistuvasti esitetään.

Niin hän vastaakin, muttei päästä lukijaa helpolla. Teksti pursuaa yksityiskohtia: fossiilinpala­sia, ajoituksia, menetelmiä, nimiä, paikkoja, vuosia, tulkintoja. Toisaalta juuri tarkkuudellaan kirja parhaiten lukijaa palkitsee. Kun kahlaa tiedon paljoutta, tajuaa, millaisen salapoliisityön tutkijat ovat tehneet pannessaan hengettömät fossiilit puhumaan. Ilman pikkutarkkaa uurastusta emme tietäisi, keitä olemme, mistä tulemme, saati, miksi jäimme.

Päätelmissään Stringer on kirkas ja terävä. Isot aivot ja äly, jotka usein nostetaan lajimme vahvuuksiksi, eivät riittäneet takaamaan menestystä. Ratkaisevinta oli tilaisuus jakaa tietoa, panna keksinnöt ja oivallukset kiertämään. Neandertalitkin innovoivat uutuuksia, mutta heitä oli vielä vähemmän kuin meitä, ja he elivät pienemmissä ryhmissä ja enemmän erillään. Hyväkin idea meni helposti hautaan keksijöidensä mukana eikä jäänyt kerryttämään lajitove­rien tietoja ja taitoja.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2014

Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji. Chris Stringer, suom. Jorma Keskitalo, Gaudeamus 2014. 333 s., 36 €.

BCK
Seuraa 
Viestejä6960
Liittynyt9.7.2010

Vain yksi jäi. Miten meistä tuli ainoa ihmislaji.

BCK 31.07.2014 klo 11:29 Ehkä nessujen sosiaalinen käyttäytyminen oli toisenlaista kuin meidän? Ehkä he esimerkiksi olivat jostain syystä sellaisia, etteivät kokoontuneet isompiin kokoontumisajoihin/kesäkarkeloihin, joissa olisi ollut mahdollisuus jakaa tietoa tehokkaammin isommalle määrälle yksilöitä? (En kyllä tiedä, kokoonnuimmeko mekään.) Ehkä nessut olivat enemmän erakkoluonteisia kuin me? ^^Noissa kesäisissä kokoontumisajiossa tietty olisi voinut vaihtaa geenejäkin. Ehkä nessujen pieni...
Lue kommentti

Ada ymmärsi koodeja.

Monet uskovat, että tietokone, ohjelmointi, syntetisaattori, cd-levy ja digitaalinen todellisuus ylipäänsä ovat aikamme keksintöjä. Oikeasti ne keksittiin tai ennakoitiin jo 1800-luvulla. Eikä asialla ollut nörttipoika vaan nuori hehkeä nainen.

Kirja kertoo 1800-luvun lahjakkaimman koodarin ja algoritmin tarinan. Teos kutoo sen myös yhteiskunnalliseen ympäristöönsä: Ada Lovelacen eläessä tiede ja teknologia hyppäsivät aivan uudelle tasolle.

Jo teini-ikäisenä Ada uneksi lentolaitteesta, joka toimisi aikakauden suuren keksinnön, höyryvoiman, avulla. Algoritmi alkoi hahmottua, kun hän löysi matemaatikko Charles Babbagen, jota pidetään varhaisen tietokoneen keksijänä. Luova voima oli kuitenkin Ada.

Toinen esikuva oli ajan suuri teknologinen innovaatio, Jacquardin kutomakone. Ensimmäisiin ohjelmoitaviin laitteisiin kuulunut kutomakone käytti reikäkortteja. Ada oivalsi soveltaa reikäkorttijärjestelmää uudenlaiseen koneeseen, joka kutoisi kankaan sijasta lukuja.

Reikäkorttikone sai levätä pölyttymässä yli sata vuotta, ennen kuin se löydettiin uudelleen. Myös Ada on jäänyt Babbagen ja muiden miestutkijoiden varjoon. Toisissa oloissa digiaika olisi voinut alkaa jo Adan aikana.

Pekka Wahlstedt on kriitikko ja vapaa toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2016

Adan algoritmi. Kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan. James Essinger, suom. Tapani Kilpeläinen, Vastapaino 2016. 310 s., 29 €.