Hylkeet ja muut vesieläimet ovat usein leikkisämpiä kuin kuivan maan serkkunsa. Kuva Getty Images.
Hylkeet ja muut vesieläimet ovat usein leikkisämpiä kuin kuivan maan serkkunsa. Kuva Getty Images.
Emo lennättää. Bonobo eli kongonsimpanssi on simpanssin ohella ihmisen lähin sukulainen, joten ei ole ihme, jos leikeissäkin on samaa. Tässä yhdistyy kaksi leikin lajia: sosiaalinen ja liikunnallinen. Kuva Getty Images
Emo lennättää. Bonobo eli kongonsimpanssi on simpanssin ohella ihmisen lähin sukulainen, joten ei ole ihme, jos leikeissäkin on samaa. Tässä yhdistyy kaksi leikin lajia: sosiaalinen ja liikunnallinen. Kuva Getty Images
Rakas leluni. Saukko pallottelee pikkukivellä. Esineillä leikkimistä harrastavat eniten ne eläimet, joiden ravinnonhankintaan kuuluu yksittäisten kohteiden sieppaamista ja käsittelyä. Kalastaminen ja simpukoiden avaaminen on saukolle paitsi nälän sanelemaa myös itsessään palkitsevaa. Samantapaisilla tuntemuksilla voi huvitella näinkin. Kuva MVPhotos
Rakas leluni. Saukko pallottelee pikkukivellä. Esineillä leikkimistä harrastavat eniten ne eläimet, joiden ravinnonhankintaan kuuluu yksittäisten kohteiden sieppaamista ja käsittelyä. Kalastaminen ja simpukoiden avaaminen on saukolle paitsi nälän sanelemaa myös itsessään palkitsevaa. Samantapaisilla tuntemuksilla voi huvitella näinkin. Kuva MVPhotos
Karitsat kisailevat. Suurin osa eläinkunnassa esiintyvästä leikistä tapahtuu poikasvaiheessa. Kuva MVPhotos.
Karitsat kisailevat. Suurin osa eläinkunnassa esiintyvästä leikistä tapahtuu poikasvaiheessa. Kuva MVPhotos.
Takana pitkä talvi navetassa. Parresta pääsy saa patoumat purkautumaan riehakkaasti. Kuva Shutterstock.
Takana pitkä talvi navetassa. Parresta pääsy saa patoumat purkautumaan riehakkaasti. Kuva Shutterstock.
Rikkoisinko tämän? Uhanalainen kea on maailman leikkisin lintu. Sen leluksi kelpaa mikä vain, minkä voi saada irti ja hajottaa. Kuva Shutterstock.
Rikkoisinko tämän? Uhanalainen kea on maailman leikkisin lintu. Sen leluksi kelpaa mikä vain, minkä voi saada irti ja hajottaa. Kuva Shutterstock.
Heräisipä kaverikin. Monenlaisiin leikkeihin kykenevä eläin voi korvata yhtä leikin lajia toisella. Tästä johtuu, että yksi kissanpentu aiheuttaa kotona enemmän tuhoa kuin kaksi. Kun pennulla ei ole mahdollisuutta sosiaaliseen telmintään toisen pennun kanssa, se suuntaa kaiken tarmonsa esineillä huvitteluun. Kuva Getty Images.
Heräisipä kaverikin. Monenlaisiin leikkeihin kykenevä eläin voi korvata yhtä leikin lajia toisella. Tästä johtuu, että yksi kissanpentu aiheuttaa kotona enemmän tuhoa kuin kaksi. Kun pennulla ei ole mahdollisuutta sosiaaliseen telmintään toisen pennun kanssa, se suuntaa kaiken tarmonsa esineillä huvitteluun. Kuva Getty Images.

Hypyt, voltit ja paini tuottavat mielihyvää. Siinä kaiken leikin alkusyy.

Tyhjällekin ruokakupille voi keksiä käyttöä. Alumiinikuppi on kevyt, joten siitä vain vesialtaaseen kellumaan. Näin sitä voi työnnellä pinnalla edestakaisin… Vähän se kyllä keikkuu, kun nämä käpälät ovat vähän isot tähän tarkoitukseen, ja kynnetkin ovat tiellä.

Puuhassa on silmälasikarhu, eteläamerikkalaisen karhulajin edustaja. Sitä seuraa innostunut rivi yleisöä Belle Islen eläintarhassa Yhdysvaltojen Detroitissa. Henkilökunta kirjaa tapahtumien kulun ja raportoi sen alan ammattilehdessä, International Zoo Newsissä. Karhun kokeilut päätyvät suureen joukkoon dokumentoituja tapauksia, joissa eläinten puuhastelulle on vaikea keksiä mitään järkevää syytä – muuta kuin siitä koituva huvi.

Kissanpoikasten ja koiranpentujen leikkiä ovat kaikki nähneet. Kun lehmät pääsevät keväällä ensi kertaa navetasta laitumelle, nuorimmat nauttivat vapaudesta hyppelemällä takajalat korkealla ilmassa. Karitsat juoksentelevat ja pomppivat toistensa perässä jo muutaman päivän ikäisinä.

Luonnossakin leikitään, ja paljon. Hirvenvasojen hyppelyitä ja ketunpentujen painia vain pääsee harvoin seuraamaan, sillä ihmisen havaitessaan eläinlapset vakavoituvat hetkessä ja valmistautuvat pakenemaan. Vaara vie leikkihalut: rottakokeissakin jo muutama häkkiin laitettu kissankarva riittää hyydyttämään leikkinäykkäisyt, hypyt ja painin.

Huvin vuoksi, urheilun kannalta

Miksi eläimet leikkivät? Perinteisesti on ajateltu, että leikin avulla ne harjoittelevat myöhemmässä elämässä tarvitse­miaan taitoja. Petoeläinten pennut ovat keskimääräistä leikkisämpiä – ehkä siksi, että henkensä edestä pakoon kiitävän saaliseläimen sieppaaminen vaatii enemmän harjaannusta kuin ruohikossa laiduntaminen.

Linnuistakin kalastavat linnut, petolinnut ja raadonsyöjät leikkivät enemmän kuin muut. Nuorten haukkojen ja kotkien voi nähdä pudottelevan ja koppaavan saaliseläimiä, kiviä, keppejä ja lehtiä.

Tämä kuitenkin riittää selittämään vain osan kaikesta eläinkunnassa esiintyvästä leikistä. Kun majavat tanssahtelevat toistensa ympäri tanakoine vartaloineen tai valkohäntäkauriin vasat taivuttelevat kaulaansa outoihin asentoihin, sillä on vähän tekemistä näiden eläinlajien elinkeinojen kanssa.

Osa tutkijoista pitää nykyään todennäköisenä, että leikin alkuperä evoluutiossa on ollut juuri se, miltä se näyttääkin: leikki on hauskaa. Monipuolinen liikkuminen ja lajille ominaiseen ruoanhankintaan liittyvä toiminta ovat itsessään palkitsevia. Ne saavat eläimen aivot tuottamaan mielihyväkemikaaleja.

Kun poikanen ehtii ikään, jossa nämä kyvyt alkavat nousta esiin, se huomaa näiden liikkeiden tuntuvan mukavilta. Niinpä se toistelee ja kokeilee niitä.

Sivutuotteena poikanen harjaantuu näissä taidoissa, joten luonnonvalinta on suosinut leikkisyyttä. Koska leikit ovat kuitenkin alun perin kehittyneet vain oman palkitsevuutensa takia, osa eläinten leikeistä on sellaisia, joiden ainoa hyöty on niistä saatava huvi tässä ja nyt.

Pakkotoisto ei ole hauskaa

Kaikki hyödytön ympäriinsä vipeltäminen ei ole leikkiä. Yksi johtavista eläinten leikkimisen tutkijoista on psykologian professori Gordon Burghardt Tennesseen yliopistosta Yhdysvalloista. Hänen mukaansa leikki on epätäydellinen, hyödytön versio jostain hyödyllisestä käyttäytymismuodosta. Kun aikuinen koiraa jahtaa omaa häntäänsä kierros toisensa jälkeen, se ei kuitenkaan leiki, vaan käyttäytyy stereotyyppisesti.

Osa eläimistä turvautuu pakonomaiseen saman liikkeen toistamiseen kokiessaan ympäristön stressaavaksi. Se saa aivot erittämään pieniä määriä endorfiinia ja helpottaa siksi oloa. Aidon leikin ominaisuus on muuntelevuus: liikettä toistetaan milloin minkinlaisena versiona.

Leikki vaatii energiaa

Leikki on luksusta. Siihen voi ryhtyä vain, jos on ylimääräistä energiaa ja turvallinen ympäristö. Burghardtin mukaan energiatalous selittää, miksi jotkin eläinlajit ovat silmiinpistävästi leikkisämpiä kuin toiset.

Mitä pienempi eläin on, sitä suurempi on sen lämmönhukka. Pieni koko merkitsee väistämättä suurta pinta-alaa suhteessa ruumiinpainoon. Tällöin eläimellä on vähemmän varaa haaskata energiaa ylimääräisyyksiin, kuten leikkiin.

Nisäkkäistä ne, joiden ei ole havaittu leikkivän lainkaan, ovat kaikkein pienimpiä ja elävät tiukimmalla energiabudjetilla. Niihin kuuluvat päästäinen ja pienimmät lepakot.

Kaikkein eniten leikkivät hylkeet ja delfiinit. Näätäeläimistä ylivoimaisesti leikkisin on saukko, jyrsijöistä taas rotan ohella majava.

Vedessä elävät nisäkkäät ovat siis leikkisämpiä kuin maalla elävät sukulaisensa. Tässäkin tutkijat olettavat syyn löytyvän juuri energiataloudesta. Vedessä liikkuminen kuluttaa energiaa vähemmän kuin käveleminen tai juokseminen tai lentäminen.

Aivojen koolla on vähemmän vaikutusta kuin voisi luulla. Suurin aivoihin liittyvä ero on se, että älykkäimmillä eläimillä on useammanlaisia leikkejä, vaikka leikkiin käytetty aika ei eroaisikaan pieniaivoisemmista.

Kun leikki saa monia muotoja, sillä on myös monenlaisia sivuvaikutuksia. Miekkavalailla on erilaisia saalistustekniikoita eri puolilla maailmaa. Tutkijat arvelevat, että osa niistä on keksitty leikkiessä, ja muut yksilöt ovat oppineet ne matkimalla. Kokeilunhalu saattaa eläinmaailmassakin olla keksintöjen äiti.

Korppi laskee mäkeä

Jos koettaa kuvitella suomalaismetsissä meneillään olevia eläinten leikkejä, yhden elementin voi huoleti sisällyttää kuvitelmaansa: melkein kaikki painivat, pomppivat ja oksanpätkä suussa juoksentelevat nisäkkäät ovat poikasia.

Poikkeuksiakin on. Aikuiset sudet leikkivät usein pentujensa kanssa, samoin monet muut koiraeläimet. Kauempaa valtamerten delfiiniparvista ja viidakoiden apinayhteisöistä on löydetty täysikasvuisia eläimiä, jotka leikkivät myös keskenään.

Aikuisena leikkiviin lukeutuu myös ihminen itse. Ihmiselle on lajityypillistä
asioiden abstrakti käsitteleminen aivoissa. Ei siis ihme, että meillä on myös kognitiivisia leikkejä, kuten huumori.

Burghardt huomauttaa, että huumorintaju on monelle meistä myös tärkeä parinvalintakriteeri. Tämäkin sopii yhteen sen ajatuksen kanssa, että leikki kumpuaa resurssien runsaudesta. Leikkisyys on luotettava merkki siitä, että tuo on kyvykäs yksilö, jolla riittää ylimääräistä energiaa.

Myös joillakin eläimillä leikkiminen liittyy parinvalintaan. Yksi niistä on lintumaailman leikkisimpiin ja älykkäimpiin lajeihin lukeutuva korppi. Korpin soidinmenot eivät koostu kaavamaisista liikkeistä, kuten esimerkiksi monien sorsalintujen. Kiinnostavin kumppaniehdokas on se, joka esittää monia erilaisia yläilmoista pudottautumisia ja kummallisia voltteja. Maaliskuisessa metsässä voikin hyvällä onnella nähdä kiihkeän ronkkumisen säestämiä, taivaalta putoilevia korppeja.

Muina aikoina korpit muun muassa laskevat selällään mäkeä, riippuvat jaloilla oksasta ylösalaisin ja kanniskelevat tavaroita. Varistenkin on nähty laskevan vuorotellen mäkeä lumikasassa.

Lintulajeista kaikkein leikkisin lienee kea. Tämä vanttera papukaija on Uudessa-Seelannissa rakastettu riesa.

Keat innostuvat usein repimään palasiksi tuulilasinpyyhkimen sulkia ja retkeilijöiden leiristä löytämiään vaatteita. Ne myös tyhjentävät autonrenkaita, irrottavat tv-antenneja talojen katoilta ja tekevät selvää jälkeä puutarhahuonekaluista. Syntynyttä silppua ne eivät käytä mihinkään, esimerkiksi pesänrakennusmateriaaliksi.

Siksi tutkijat arvelevat, että lintujen touhua motivoi vain sen itsensä tuottama huvi. Kaikki keojen puuhat eivät ole tuhoisia: kean on esimerkiksi nähty käärivän kynnysmaton rullalle ja tuuppaavan sen liukumaan portaita alas.

Kea kuuluu papukaijoihin, korppi varislintuihin. Tuskin on sattumaa, että juuri nämä ovat lintumaailman kaksi älykkäintä ryhmää.

Kean ylenpalttinen leikkisyys muihin papukaijoihin verrattuna voi puolestaan selittyä sillä, että sen ruokavalio on sama kuin varislinnuilla: ne syövät tilaisuuden tullen jokseenkin mitä tahansa, mistä saa paljon energiaa. Niille kelpaa kaikki marjoista raatoihin.

Dinojen kisailusta ei näy jälkiä

Suurin osa leikkivistä eläimistä on nisäkkäitä. Vielä ei tiedetä, oliko leikkisyys jo nisäkkäiden esi-isien ominaisuus. Ovatko jo dinosaurukset katselleet nisäkkäiden leikkejä?

Toinen mahdollisuus on, että leikki on kehittynyt erikseen lähes jokaiseen nisäkäslahkoon. Se ei kuulosta todennäköiseltä, mutta varmuutta ei ole.

Entä ovatko dinosaurukset leikkineet itse? Se on mahdollista, koska niiden jälkeläisistä eli linnuista monet tekevät niin. Kokonsa puolesta dinosaurukset sopivat todennäköisiin leikkijöihin, mutta vähistä säilyneistä fossiilisista jalanjäljistä ei ole vielä löytynyt mitään vihjettä dinojen karkeloista.

Tiede tuntee tapauksia, joissa leikin määritelmän täyttävät muutkin eläimet kuin nisäkkäät ja linnut.

Komodonvaraani on kolmimetrinen, satakiloinen lisko, joka iskee saaliiseensa syvät haavat myrkkyhampaillaan. Sitten se odottelee seuraavat päivät, kunnes saalis lopulta kuolee. Tämä ei kuulosta kovin söpöltä elämäntavalta, mutta komodonvaraani on myös se matelijalaji, josta tutkijoilla on eniten kiistattomia havaintoja esineillä leikkimisestä.

Eläintarhoista tunnetaan useita komodonvaraaneja, jotka työntelevät ämpäreitä ja lapioita, retuuttavat kenkiä, kumileluja ja frisbeitä ja nappaavat lehtiöitä ja nenäliinoja hoitajiensa taskusta kanniskellakseen niitä ympäriinsä.

Toinen leikkisä jättiläinen on niilinpehmeäkilpikonna. Se on vajaan metrin mittainen ja lähes satakiloinen vedessä elävä laji. Yksi kuuluisa yksilö oli Was­hington DC:n eläintarhassa 1990-luvulla elänyt uros. Se ei ottanut sopeutuakseen vankeuteen, vaan ryhtyi kynsimään omaa  ihoaan haavoille.

Kun sille annettiin palloja, letkunpätkiä, vanteita ja muita leluja, sen itselle vahingolliset päähänpinttymät vähenivät huomattavasti. Konna alkoi työnnellä palloja kuonollaan, ravistella letkunpätkiä ja uida vanteen läpi.

Tapiirikala tarvitsi lelun

Kalojen mahdollisista leikeistä on niistäkin hyvin vähän havaintoja. Yksi tarkimmin seuratuista tapauksista oli norsukaloihin kuuluva tapiirikala Bernin eläintarhassa Sveitsissä 1950-luvulla.

Sitä tarkkaillut sveitsiläinen eläintieteen professori Monica Meyer-Holzapfel raportoi, että syötyään itsensä kylläiseksi se usein syventyi hajottamaan suodattimen putkea. Kun korjailemiseen kyllästynyt hoitaja tarjosi tilalle oksanpätkän, kala puuhaili sen kanssa tuntikausia kerrallaan, tasapainotellen sitä kuononsa päällä kuin merileijona sirkuksessa.

Eläintarhan muissa akvaarioissa sen lajikumppanit tekivät samaa kivillä ja kotiloilla. Tutkijat seurasivat silmä kovana, voisiko kyseessä mitenkään olla pesänrakennus, ruoanhankinta tai muu normaali käyttäytymismuoto, joka vain suuntautui vankeudessa väärään kohteeseen. Kalojen kokeilut lelujensa kanssa olivat kuitenkin niin vaihtelevia ja kaikki muut selitykset niin selvästi vääriä, että jäljelle ei jäänyt kuin yksi selitys.

Luonnosta on vain kourallinen sellaisia kalatutkijoiden havaintoja, joiden voi joltisenkin varmasti katsoa viittaavan leikkiin. Niistä yllättävän moni koskee pohjoisamerikkalaisia nokkakaloja.

Nokkakalojen on nähty luonnossa loikkivan vuorotellen yhä uudestaan vedessä kelluvien paperinpalojen ja höyhenten yli. Yhdessä tapauksessa riman virkaa sai toimittaa vedessä torkuksissa kelluva kilpikonna.

Ihminen ja eläin lähenevät

Ihmisten leikin tutkimuksen varhaisimmat teoriat sata vuotta sitten korostivat leikin eläimellisyyttä. Aikuisen ihmisen tuli aikanaan säällisesti kasvaa siitä ulos. Sittemmin kognitiivisesta leikistä tehtiin ihmisen erityispiirre ja sen katsottiin erottavan ihmisen eläimistä.

Nyttemmin on havaittu, että kognitiivisessakin leikissä meillä on yhteisiä piirteitä älykkäimpien eläinten kanssa. Esimerkiksi korpilla on linnuksi poikkeuksellisen laaja äänirepertoaari, ja poikasten kehitykseen vaikuttaisi kuuluvan ”jokelteluvaihe”, jolloin ne tekevät äänillä leikinomaisia kokeiluja.

Leikki saattaa osoittautua vielä tärkeämmäksi kuin aiemmin on ajateltu niin ihmisille kuin eläimille. Lihasten ja koordinaatiokyvyn kehittyminen leikkiessä on tunnettu kauan. Uudempi havainto on, että leikki vahvistava hermosolujen välisiä kytkentöjä poikasen kehittyvissä aivoissa.

Avoin kysymys on yhä, kuinka tärkeää tai välttämätöntä leikki on eläinten käyttäytymisen ja psyykkisen terveyden kehittymiselle – ja kuinka paljon leikkiä siihen tarvitaan.

Helena Telkänranta on  eläintieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, tietokirjailija ja tutkija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/1204.

Aidon leikin kriteerit

  • Leikki on epätäydellinen, hyödytön versio jostain hyödyllisestä käyttäytymismuodosta.
  • Eläin toistaa sitä useaan kertaan, yksityiskohtia vaihdellen.
  • Tilanteeseen ei sisälly merkkejä pelosta tai aggressiivisuudesta.
  • Eläin tekee sitä oma-aloitteisesti tai vastauksena toisen aloitteeseen.
  • Ympäristö on melko rauhallinen ja turvallinen.

Kriteerit on listannut professori Gordon Burghardt Tennesseen yliopistosta Yhdysvalloista kirjassaan The Genesis of Animal Play. Jos ne kaikki täyttyvät,
tutkijat katsovat tilanteen aidoksi leikiksi.