Luulemme olevamme kyvyttömämpiä onneen kuin aurinkoisen etelän hmiset. Synkkä omakuva vaatii uudistamista. Kuvat Shutterstock
Luulemme olevamme kyvyttömämpiä onneen kuin aurinkoisen etelän hmiset. Synkkä omakuva vaatii uudistamista. Kuvat Shutterstock

Edes taantuma ei pudottanut meitä maailman onnellisimpien kansakuntien joukosta. Tällä me todistamme, ettei raha yksin ratkaise, miten ihmiset elämänsä kokevat.


Tuossa keski-ikäinen rouva pyyhältää kauppakassia kantaen kohti bussipysäkkiä. Aika onnellisen näköinen tapaus. Tuossa kaksi vartijaa, mies ja nainen, halaa toisiaan leveä hymy kasvoillaan. Sitten ohi rymistelee pitkänhuiskea nuori skeittarisälli, jonka meno huokuu hyvää fiilistä. Näitä kaupunkilaisia katsellessa tulee itsekin hyvälle tuulelle.

Tämä on Suomi. Toimittajien kuuluisi olla kriittisiä, mutta eihän tälle mitään voi: kansainväliset vertailut toisensa jälkeen osoittavat, että suomalaiset ovat tavallista tyytyväisempää porukkaa. Sijoituksemme on yleensä maailman kymmenen onnellisimman joukossa. Uunituoreessa vuoden 2018 World Happiness Reportissa olemme ykkösiä.

Onnellisuus ei ole kuulunut suomalaisten itsestään vaalimaan kuvaan. Kun katsomme peiliin, sieltä mulkoilee takaisin sellaisia kansallisia stereotypioita kuin talven pimeys ja kylmyys, vähäpuheisuus ja viina. Luulemme olevamme kyvyttömämpiä onneen kuin ihmiset etelän maissa, joissa on palmupuita ja auringonpaistetta.

Onnettomia nuo gallialaiset

Turhan synkkä omakuva vaatii uudistamista. Vaikka tyytyväisyydessä suomalaiset eivät ole ihan maailman huippua, paljon ei puutu. Täällä ollaan esimerkiksi onnellisempia kuin Ranskassa.

Tunnettu alankomaalainen onnellisuustutkija, Erasmus-yliopiston professori Ruut Veenhoven ja hänen työtoverinsa Gaël Brulé julkaisivat vuonna 2014 tutkimuksen, jossa he etsivät siihen selitystä. Sitä todella kaivataan.

Ranskalaisten elämäntaito ja joie de vivre ovat legendaarisia pitkin maailmaa. Ranskalaisilla on viininsä, keskustelutaitonsa, kahvilansa, kulinaariset perinteensä, tyylitajunsa ja charminsa. Miten he voivat olla onnettomampia kuin kylmän ja pimeän pohjolan asukkaat?

Onnen määrää tutkijat mittaavat tavallisesti parilla kolmella eri tavalla. Voidaan ensinnäkin kysyä ihmisiltä suoraan, miten tyytyväisiä he ovat viime aikoina olleet elämäänsä. Asteikko voi ulottua nollasta viiteen, kymmeneen tai vaikka sataan.

Edellisestä hieman eroaa niin sanotut Cantrillin tikapuut, jonka kymmenpienaiselle asteikolle ihmiset saavat asettaa itsensä. Tämä onnellisuusmittari ottaa huomioon sen, miten oma toteutunut elämä suhteutuu odotuksiimme ja toiveisiimme. Cantrillin tikkailla ylin askelma edustaa parasta mahdollista elämää, jonka voi ajatella itselleen, ja alin huonointa.

Onni koostuu myös jokapäiväisten miellyttävien ja ikävien tunteiden taseesta eli siitä, onko arjessamme enemmän mukavuutta ja iloa vai äreyttä ja ahdistusta.

Kansalaisten tunnelmat selviävät muun muassa tällaisin tiedusteluin: oletko edellisenä päivänä ollut masentunut tai stressaantunut, oletko tuntenut olevasi levollinen tai hymyillyt paljon?

Suomalaiset pärjäävät kaikilla mittareilla keskimääräistä paremmin ja jättävät Ranskan selvästi jälkeen. Esimerkiksi tunnepuntarilla vauraiden maiden keskiarvotulos oli 45, Ranskan luku 42 ja Suomen 54. Suomalaisten eilispäivät ovat siis kuluneet hauskemmin ja rentoutuneemmin kuin useimpien muunmaalaisten.

Vapaus tuottaa onnea

Ranska on kiinnostava vertailukohta, koska taloudellisesti Suomi on kutakuinkin samalla tasolla kuin Ranska. Bruttokansantuote henkeä kohti on likipitäen yhtä suuri molemmissa maissa, ja maat ovat saavuttaneet tulotason, jonka jälkeen kansakunnan vaurauden lisäys­ ei joidenkin tutkimusten mukaan juuri lisää kansakunnan keskimääräistä tyytyväisyyttä.

Jos raha ei ratkaise, mikä sitten? Brulén ja Veenhovenin selitys on hieman yllättävä: vapaus.

Vapaus koostuu siitä, miten yhteiskunnassa on tarjolla erilaisia mahdollisuuksia ja miten hyvin ihmiset ovat niistä perillä. Lisäksi ihmisten pitää olla vapaita valitsemaan: mitä suurempi on itseluottamus ja mitä pienempi on pakko sopeutua odotuksiin, sitä vapaammaksi ihminen kokee itsensä. Vapaa ihminen tuntee olevansa elämänsä ohjaksissa, ja sekös onnellistuttaa.

Vapauden, veljeyden ja tasa-arvon nimiin vannovassa maassa luettelon ensimmäistä herkkua on vähemmän kuin Suomessa. Niin osoittavat mittaukset.

Suomalaiset kokevat itsensä selvästi vapaammiksi kuin ranskalaiset. Ero syntyy kenties lapsuudessa. Ranskassa kotikasvatuksessa korostuu tottelevaisuus, Suomessa itsenäisyys. Gallien koulussa opetus tapahtuu ylhäältä alas, Suomessa lapset opiskelevat enemmän keskenään. Katolisen kirkon perinne on niin ikään autoritaarisempi kuin protestanttisen.

Maat vaurastuvat, onni pysyy

Vaikka raha ei ratkaise Ranskan ja Suomen välistä onnellisuusmaaottelua, eurot vaikuttavat. Rahan ja onnen suhde ei kuitenkaan ole yksioikoinen.

Selvää on, että jos köyhä maa nousee taloudellisesta kurjuudesta, onnellisuus maassa lisääntyy. Taloustieteilijät kuitenkin taittavat peistä siitä, kasvattaako talouskasvu onnellisuutta vauraissa maissa.

Vastakkain ovat kokonaiset maailmankatsomukset. Toista suuntaa edustavat leppoistajat ja kasvukriitikot, joiden mukaan materia jo riittää länsimaissa ja voisimme keskittyä enemmän vapaa-aikaan ja ihmissuhteisiin. Toiset vakuuttavat, ettei kasvusta ja elintason kohottamisesta päästä ja että se tekee ihmisille hyvää vastakin. Molempien kantojen puolesta on näyttöä.

Etelä-Kalifornian yliopiston taloustieteen professori Richard Easterlin teki jo 1970-luvulla havainnon, jota sittemmin on kutsuttu hänen mukaansa Easterlinin paradoksiksi. Se kuuluu näin: vaikka maan sisällä varakkaat ovat onnellisempia kuin vähävaraiset, koko maan vaurastuminen ei kasvata kansalaisten onnellisuutta. Monissa maissa kansantuote on vuosien mittaan moninkertaistunut, mutta tyytyväisyys elämään on pysytellyt samalla tasolla.

Suomikin on paljon rikkaampi nyt kuin 1970-luvulla, mutta onnellisuus on liikahtanut vain hieman ylöspäin. Jos kuvittelemme aikakoneen, joka palauttaisi meidät 1970-luvun kulutustasolle, monet kokisivat järkytyksen. Siitä toivuttuaan he eivät kuitenkaan olisi juuri sen onnettomampia kuin nyt. Ihmiset tottuvat vauraudessaan tapahtuviin muutoksiin. Juuri tottuminen selittää osaltaan, miksi kansakunnan vaurastuminen ei lisää onnellisuutta tai lisää sitä vain vähän.

Melkein kaikkeen tottuu

Tottuminen ei rajoitu vain pankkitilin muutoksiin. Jotkut psykologit ovat väittäneet, että ihminen sopeutuu melkein mihin tahansa elämän sattumukseen. Tämän set point -teorian mukaan ihmisellä on tietty onnellisuuden perustaso, johon hän palaa vaurastumisen, köyhtymisen, avioi­tumisen, avioeron tai vammautumisen jälkeen. Mikään ei pitkällä aikavälillä hetkauta meitä suuntaan tai toiseen.

Onnen perustason ajatusta puoltavat esimerkiksi tutkimukset ihmisistä, jotka ovat halvaantuneet tapaturmissa. Jonkin ajan kuluttua heidän henkinen hyvinvointinsa palautuu enemmän kuin moni luulisi. Avioliiton elämää kohottava vaikutus tasaantuu toiseen suuntaan. Onnellisuustutkijat näyttävät usein käyrää, joka kuvaa ihmisen onnellisuuden muutosta ennen avioliittoa ja avioitumisen jälkeen. Käyrä kohoaa ja kohoaa ja huipentuu häävuonna, mutta sitten se alkaa laskea kohti tasoa, jolla se oli ennen liiton solmimista.

Perustasoteoriaa tukevat myös kaksostutkimukset, joissa on selvitetty onnellisuuden perinnöllisyyttä. Tuoreen katsauk­sen mukaan koetun hyvinvoinnin periytyvyys on arviolta 35 prosenttia eli samaa luokkaa kuin vakavan masennuksen. Kahden yhtä hyvissä tai huonoissa oloissa elävän ihmisen tyytyväisyys elämään voi erota suuresti. Persoonallisuuspiirteitä jaetaan epätasaisesti syntymässä. Jos on saanut ulospäinsuuntautuneen tai tunnollisen luonteen, voi kiittää onneaan. Sen sijaan neuroottisuus tietää enemmän huolia.

Tottumisella on rajansa. Avioliitossa­ tyytyväisyys ei laske liittoa edeltäneelle tasolle, vaikka arki alkaa. Parisuhteella on keskimäärin pysyvä onnellistuttava vaikutus. Yhtä lailla pysyvä, joskin päinvastainen vaikutus on terveyden menetyksellä. Mitä enemmän sairaus rajoittaa arkea, sitä enemmän se vähentää tyytyväisyyttä. Myöskään työttömyyteen psyyke ei kokonaan sopeudu: se ei lakkaa syömästä miestä tai naista.

Halut uusiutuvat jatkuvasti

Rahan tuoma onnen lisäys sen sijaan haihtuu sen jälkeen, kun tietty tarpeiden tyydytyksen perustaso on saavutettu. Näin ainakin Richard Easterlin on todennut tutkimuksissaan, jotka maalaavat kuvaa materian tavoittelun älyttömyydestä. Kun me saamme tai puolisomme saa palkankorotuksen, iloitsemme siitä aikamme mutta sitten jo totumme asiaan ja koettu hyvinvointimme palaa perustasolleen.

Yksi selitys tottumiseen on se, että tavoitteemme nousevat vaurastuessamme.

Yhdysvalloissa tutkittiin samaa ikäluokaa siten, että ihmisiä pyydettiin eri elämänvaiheissa valitsemaan kymmenen suuren hankinnan listasta ne, joita he uskoivat tarvitsevansa elääkseen hyvää elämää. Toivelista ulottui toisesta televisiosta ulkomaanmatkailuun, omistusasuntoon, uima-altaaseen ja kesämökkiin.  Kävi ilmi, että sitä mukaa kuin ihmiset saivat tyydytettyä toiveitaan, heille ilmaantui saman verran uusia. Varakkaammille haaveita sikisi vielä enemmän kuin muille.

Halujen jatkuva uusiutuminen takaa sen, että tyydytystä on vaikea saada lisää pelkästään hankkimalla lisää aineellista hyvää. Tyytymättömyys vallitsevaan tilanteeseen uusiutuu jatkuvasti.

Jotkut evoluutiopsykologit uskovat, että taipumus on osa ihmisen perimää. Kenties kivikauden oloissa parhaiten menestyivät ne, jotka eivät jääneet nautiskelemaan olostaan, kun varastot olivat täynnä. He olivat hetken tyytyväisiä, mutta halusivat sitten taas lähteä poimimaan marjoja ja kaatamaan riistaa. Meillä on näiden tyytymättömien geenit, ja taipumus pitää meissä yllä toimeliaisuutta ja kulutusta, jolla ei ole eloonjäännin ja onnen tavoittelun kannalta merkitystä.

Vertailu pitää paikallaan

Toinenkin talouspsykologinen moottori pyörittää aineellisen kulutuksen oravanpyörää. Ihmiset juoksevat paikoillaan onnen perässä siksi, että he perustavat tyytyväisyytensä sosiaaliseen vertailuun. Vaurastuminen tuo lisää iloa elämään, jos se parantaa suhteellista asemaa. Jos taas viiteryhmä eli ne ihmiset, joihin ihminen itseään vertaa, vaurastuvat samaa tahtia, tulon lisäys ei ajan oloon tunnu miltään.

Vertailu on taannut sen, ettei kansantuotteen huima kasvu länsimaissa ole kääntynyt kovin kummoiseksi onnen kasvuksi. Se voi myös selittää, miksi Yhdysvalloissa tunnelmat ovat laskeneet samaan aikaan, kun tuloerot ovat jyrkentyneet. Kun vertailukohdat karkaavat kauem­maksi, oma suhteellinen asema heikkenee ja mieli mustenee.

Jo lapset osaavat vertailun taidon. Britanniassa on havaittu, että varakkailla alueilla vähävaraisten perheiden lapsilla on enemmän käytöshäiriöitä kuin alueil­la, joilla yleinen tulotaso on lähempänä omaa. Epäedullinen elintasovertailu kiristää pinnaa.

Easterlinin paradoksi käy järkeen, kun ottaa huomioon, miten totumme saavutuksiimme, keksimme uusia toiveita tavoiteltaviksi ja pysyttelemme tulojen kasvusta huolimatta aina vain kutakuinkin samalla tasolla suhteessa vertailuryhmäämme.

Silti järkeenkäypää on myös uskoa tyytyväisyyteen, jota kasvavat kulutusmahdollisuudet tuovat. Rahalla voi monella tavoin toteuttaa itseään ja viettää laadukasta vapaa-aikaa. Raha tarjoaa myös turvaa kohtalon koettelemuksia – sairauksia, menetyksiä, avioeroja – vastaan. Hyviin tuloihin yhdistyy usein myös kiinnostava työ ja arvostettu asema.

Raha ratkaisee sittenkin?

Vaurastumisen iloista on tieteellistä näyttöä. Daniel Kahneman ja Angus Deaton totesivat Yhdysvalloissa tekemässään tutkimuksessa, että tyytyväisyys elämään lisääntyy sitä mukaa kuin tulot nousevat eikä ole olemassa tulorajaa, jonka jälkeen arviot oman elämän hyvyydestä lakkaisivat kohenemasta.

Tyytyväisyys omaan elämään on kuitenkin eri asia kuin itse elämisen kokemus. Kaksikon mukaan myönteiset tunteet lisääntyvät vaurastuessa – mutteivät rajatta. Katto tulee vastaan, kun kotitalous­ tienaa 75 000 dollaria eli 70 000 euroa vuodessa.

Tutkimuksen aineisto kerättiin vuonna 2008, ja silloin kolmannes Yhdysvaltain kotitalouksista ylitti rajan. Sitä varakkaammilla hyvän olon tunteet eivät enää lisääntyneet. Vaikka rahalla voi hankkia kivoja kokemuksia matkoilla ja mukavuutta asumiseen, se ei tuo koettua onnea yhtään enempää. Eräässä tutkimuksessa huomattiinkin, että suurituloisten on vaikeampi nauttia elämän pienistä iloista.

Kahnemanin ja Deatonin tutkimus ei vielä osoita vääräksi väitettä, jonka mukaan kansantuotteen kasvu ei kasvata onnea. Siihen iskee toinen tutkijakaksikko.

Taloustieteilijäpariskunta Betsey Stevenson ja Justin Wolfers on julkaissut analyysejä, joiden mukaan mitään Easterlinin paradoksia ei ole olemassa: kansantuotteen kasvu ja tyytyväisyys käyvät tyylikkäästi yhtä jalkaa, eikä mitään eurorajaa onnen kasvulle tule vastaan. Easterlin on yksinkertaisesti väärässä, duo summaa.

Tunne seuraa suhdanteita

Kasvun ja onnen kiista ei ole asettunut. Easterlin on väittänyt, että hänen kriitikkonsa sekoittavat lyhyen aikavälin talouden vaihtelut ja pitkän ajan talouskasvun. Ihmisten onnellisuus nousee ja laskee nousu- ja laskukausien mukana, mutta pitkän aikavälin kansantuotteen kasvu ei sitä vastoin näytä kohottavan kansakunnan mielialaa yhtään.

Yliopistonlehtori Jani-Petri Laamanen Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta on saanut työtovereidensa kanssa samansuuntaisia tuloksia.

– Kansantuotteen kasvu lisää onnellisuutta tilapäisesti mutta ei pitemmäksi aikaa. Kun tulee taantuma, onnellisuuskin notkahtaa. Joitain merkkejä on siitä, että taantuma vaikuttaa enemmän kuin vastaava nousu. Yllättäen Suomi ei ole taantumasta huolimatta kuitenkaan keskimäärin erityisen onneton, Laamanen kertoo.

Eri mailla näyttää olevan erilainen kyky kääntää vauraus onnellisuudeksi. Suomessa, muissa pohjoismaissa, Sveitsissä ja Hollannissa temppu osataan, sillä nämä maat yleensä johtavat onnellisuuslistauksia. Sen sijaan Belgia on erikoinen tapaus: kun maa on vaurastunut, sen kansalaisten tyytyväisyys on vain vähentynyt.

Belgiassa vaurastuminen kanavoituu ilmeisesti kulutukseen, joka ei ole omiaan lisäämään ihmisten onnellisuutta. Tällaiseen arvioon päätyivät Laamanen ja hänen kollegansa, kun he tutkivat ihmissuhteiden, onnellisuuden ja talouskasvun kolmiyhteyttä.

– Maissa, joissa ihmiset helposti ryhtyvät statuskilpailuun ja kilpavarusteluun, bruttokansantuote ei tuota onnellisuutta niin paljon kuin maissa, joissa statuskilpailua ei esiinny. Jos ihmiset näyttävät statusta ulospäin, se aiheuttaa muissa huonommuuden tunnetta. Siten lisäraha ja -kulutus ei lisääkään hyvinvointia, Laamanen sanoo.

Suomessa sanotaan usein, että täällä ei saa näyttää rikastumistaan. Tätä ei siis tule pitää kateutena vaan itsesuojeluvaistona, joka parantaa kansakunnan onnellisuustasetta.

Hyvinvointivaltio kannattaa

Suomen kuten muidenkin pohjoismaiden valttina on hyvinvointivaltio tulonjakoineen ja sosiaalimenoineen. Niiden merkitys on tosin myös kiistetty. Asialla on ollut Ranskan ja Suomen vertailusta tuttu Ruut Veenhoven.

Veethoven julkaisi 15 vuotta sitten laajan tutkimuksen, jonka mukaan sosiaalimenojen suuruuden ja kansalaisten onnellisuuden välillä ei ole mitään yhteyttä. Anteliaan sosiaaliturvan maissa ihmiset eivät olleet yhtään onnellisempia eikä onnellisuus tasaisemmin jakautunut kuin niissä yhtä rikkaissa maissa, joissa sosiaalimenot jäivät pieniksi.

Suomen Pankin entinen johtaja Kari Nars tulkitsee tutkimustulosta kirjassaan Raha ja onni (2006) niin, että sosiaaliturvakin kärsii samanlaisesta tottumisesta kuin vaurastuminen yleensä: kun yhdet tarpeet tyydytetään, uusia syntyy tilalle. Tyytymättömyys ei katoa minnekään, ja siksi sosiaalimenot eivät paradoksaalisesti tuota sitä hyvinvointia, jota niiden olisi tarkoitus tuottaa.

Itä-Suomen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Juho Saari arvostelee hollantilaistutkimuksen asetelmia kirjassaan Onnellisuuspolitiikka (2012).
Esimerkiksi Yhdysvallat on siinä yksi pienten sosiaalimenojen maa. Jos kuitenkin ottaa huomioon sikäläisen eläkevakuutuksen ja yksityisen terveydenhuollon, sosiaalimenojen osuus kasvaa yhtä suureksi kuin pohjoismaissa. Saaren tekemät vertailut Euroopan valtioiden välillä osoittavat myös, että suurempien sosiaalimenojen ja kansalaisten onnellisuuden välillä on yhteys.

Köyhä hyötyy vähemmästä

Yksi onnellisuuteen liittyvä mekanismi­ puoltaisi hyvinvointivaltion harjoittamaa tulonjakopolitiikkaa. Rahalla on halvempaa lisätä köyhien onnea kuin rikkaiden, ja useimmista sosiaalipolitiikan etuuksista nauttivat pikemminkin pienituloiset kansalaiset. Summa, joka tuntuu hyvältä köyhän elämässä, ei välttämättä merkitse paljon mitään rikkaalle. Varakas tarvitsee enemmän rahaa onnen lisäyk­seen kuin köyhä.

Hyvinvointivaltion rahoitus tuottaa onnellisuustappiota varakkaille, jotka veroillaan maksavat sosiaalimenot. Verotuksen tuskaa saattaa vielä korostaa talouspsykologiasta tuttu tappiokammo. Menetykset tuntuvat ikävämmiltä kuin samansuuruiset voitot hyviltä. Juho Saaren mukaan ratkaisevaa on, miten läpinäkyvästi tulojen uudelleenjako tehdään.

Kärvistelyä aiheutuu eniten, jos verotuksen rahallisen menetyksen näkee konkreettisesti tilillään. Koska tietoisuus menetyksestä lisää tuskaa, vero kannattaa napsaista silloin, kun raha ei vielä ole tilillä. Palkkaverotuksessa se meneekin työnantajan maksamana, ja arvonlisäverossa se on piilossa tavaroiden ja palveluiden hinnoissa. Yrittäjät sen sijaan näkevät selvemmin, miten verot vaikuttavat tuloihin.  

Onnellisuuden kokonaistase näyttää kuitenkin jäävän hyvinvointivaltiossa voitolliseksi. Sijoitukset siihen kannattavat.

Vuonna 2011 Shige Oishi ja Ed Diener osoittivat 54 maan vertailullaan, että progressiivisen verotuksen maissa voidaan parhaiten. Näissä maissa ihmiset useimmin arvioivat elämänsä olevan lähimpänä parasta mahdollista. Niissä koettiin myös enemmän myönteisiä tunteita ja vähemmän kielteisiä. Yksi näitä onnen maita on Suomi.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2015, päivitetty 16.3.2018

Näillä ohjeilla ripaus lisää

Ohje 1:  Sulje korvat onnellisuuspuheelta

Oletko saanut tarpeeksesi onnellisuudesta? Tuntuuko, että siitä on tullut jonkinlainen pakko? Se ei ole ihme nykyisin, kun onnellisuus näyttää olevan elämän ainoa todellinen tarkoitus.

Yhteiskuntatieteissä ja psykologiassa tunnetaan ironisen vaikutuksen ilmiö. Se tarkoittaa, että jonkin toimenpiteen seurauk­set kääntyvät päinvas­taisiksi kuin alun perin tarkoitettiin. Näin on käynyt osaksi myös onnellisuuden tavoittelulle.

Mitä enemmän uskomme, että yhteiskunta olettaa meidän pyrkivän onnellisuuteen, sitä pahemmin koemme kielteiset tunteemme, kuten surun. Näin vihjaa Brock Bastianin ja kumppaneiden Japanissa ja Australiassa tekemä tutkimus. Vaikutus oli suurempi Australiassa. Länsimaisissa kulttuureissa ikäviä tunteita ilmeisesti siedetään huonommin, ja tämä karttelu on omiaan voimistamaan niitä. Olisimme onnellisempia, jos suhtautuisimme suopeammin suruun, alakuloon ja ahdistukseen.

Onnen tärkeyden korostaminen voi myös laimentaa myönteisiä tunteita, kertoo Iris Mauss työtovereineen Emotion-lehdessä. Kun elämyksiin kohdistuvat odotukset kasvavat, kivaa kokemusta sen koittaessa nakertaa pettymyksen tunne.

Ohje 2: Osta elämyksiä, älä tavaraa

Jos rahalla ei onnistu hankkimaan onnea, käyttää sitä väärin. Kannattaa kohdentaa se mieluummin elämyksiin ja kulttuuriin kuin aineellisiin asioihin. Elämysten ostelu tuottaa enemmän mielihyvää kuin tavaroiden, osoittavat eri tutkimukset.

Tavaran antama nautinto väljähtyy nopeasti, kun taas elämys – vaikkapa käynti konsertissa – tuntuu tyydyttävältä vielä kauan tapahtuman jälkeenkin. Ihmiset palaavat mielessään paljon useam­min elämyksiinsä kuin aineellisiin hankintoihinsa.   

Elämysostos alkaa kohottaa mielialaa jo ennen kuin se toteutuu.Lämmittelemme ennakolta sen odotuksessa.

Kulttuurin ja elämysten kulutuksessa on sekin etu, että niistä nautitaan enemmän niiden itsensä vuoksi. Tavaroissa sen sijaan on usein mukana vertailu muiden tavaroihin, ja jos omat eivät pärjää vertailussa, mieli myrtyy.


Ohje 3: Ole kiltti

Ennen piti olla avulias, ystävällinen, kiitollinen ja antelias, jotta olisi moraalisesti hyvä ihminen. Nyt näistä hyveistä on tullut väline, jolla kohottaa onnellisuuttaan. Kaikkien mainittujen hyveiden hyöty on osoitettu useissa tutkimuksissa, joita on tehnyt muun muassa Sonya Lubomirsky.

Jos hyveet tekevät onnelliseksi, niin käy myös päinvastoin: onnellisuus lisää hyveitä. Onnellisuus tekee epäitsekkäämmäksi ja kiitollisemmaksi. Hyveellinen toiminta ja onnellisuus muodostavat toisiaan voimistavan kehän.

Ei kuitenkaan kannata syyllistyä, jos elämä ei juuri nyt  hymyile. Myös vastoinkäymisistä voi kummuta hyveitä, muistuttaa tunnettu onnellisuustutkija Ed Diener.


Ohje 4: Keskity siihen, mitä teet

Kun olet palaverissa, hoidat lasta, katsot televisiota, siivoat tai keskustelet toisten ihmisten kanssa, keskitä huomiosi siihen. Vaikka tehtävä tympäisisi, ole siinä henkisesti mukana. Silloin olet tyytyväisempi kuin haikaillessasi ajatuksissasi jonnekin toisaalle.

Harhaileva mieli on onneton mieli, kiteyttävät Matthew Killingsworth ja Daniel Gilbert.

He olivat saaneet tuhannet kännykän käyttäjät innostumaan tutkimuksesta, jossa näille putkahti tämän tästä puhelimeen tiedustelu siitä, mitä he olivat tekemässä, harhailiko mieli ja miltä tuntui.

Lähes puolet ajasta ihmisten mieli oli poissaoleva. Vain seksiä harjoitettaessa fokus oli täydellisesti asiassa. Edes eksyily mukaviin mietteisiin ei voittanut sitä, että oli läsnä tekemisessään.

Ohje 5: Ryhdy aktivistiksi

Eikö mielenosoittajissa ja aktivisteissa ole jotain kadehdittavaa? Heillä on mielekästä tekemistä, he välittävät asioista ja pyrkivät todella tekemään niille jotakin.

Kaiken lisäksi aktivistit ovat onnellisempia kuin epäpoliittiset kansalaiset. Selitys ei ole ainakaan yksin se, että onnelliset osallistuisivat enemmän, kertoo Malte Klarin ja Tim Kasserin opiskelijoiden parissa tekemä tutkimus. Poliittinen toiminta itsessään sai opiskelijat tuntemaan itsensä elävämmiksi ja energisemmiksi kuin tunsivat verrokit, jotka puuhasivat jotakin vähemmän poliittista. 

Ensimmäinen kuulu onnellisuuden tutkija, filosofi Aristoteles jo sanoi, että ihminen on yhteisöllinen olento ja hyvään elämään kuuluu yhteiskunnallinen osallistuminen. Jos siitä tulee vielä hyvä olo,  ei ole mitään syytä olla menemättä mielenosoitukseen.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018