Naali 5 000 km. Nisäkkäiden ennätyssamoilija on naali. 
Radiopannoitettu naaras kipitteli 
Pohjois-Kanadan saaristossa runsaat 4 900 kilometriä yhden vuoden aikana kaudella 2008–2009. Kuva Gettyimages
Naali 5 000 km. Nisäkkäiden ennätyssamoilija on naali. Radiopannoitettu naaras kipitteli Pohjois-Kanadan saaristossa runsaat 4 900 kilometriä yhden vuoden aikana kaudella 2008–2009. Kuva Gettyimages
Karibu 4 000 km.
Maanisäkkäiden pisintä säännöllistä  
muuttomatkaa sahaavat porojen 
Amerikan-serkut karibut. Ne kulkevat Alaskan kesälaidunten ja Kanadan talvilaidunten väliä. Vuosittain voi kertyä kaksi parintuhannen kilometrin reissua. Kuva Gettyimages
Karibu 4 000 km. Maanisäkkäiden pisintä säännöllistä muuttomatkaa sahaavat porojen Amerikan-serkut karibut. Ne kulkevat Alaskan kesälaidunten ja Kanadan talvilaidunten väliä. Vuosittain voi kertyä kaksi parintuhannen kilometrin reissua. Kuva Gettyimages
Lapintiira 70 000 km.
Vuotuinen ennätysmuutto vie pohjoiselta 
napaseudulta eteläiselle ja takaisin. Kuva Shutterstock
Lapintiira 70 000 km. Vuotuinen ennätysmuutto vie pohjoiselta napaseudulta eteläiselle ja takaisin. Kuva Shutterstock
Ryhävalas 16 000 km.
Koko nisäkäsmaailman pisin vuosittainen muutto ulottuu päiväntasaajan tienoilta Etelämantereelle ja takaisin. Kuva Gettyimages
Ryhävalas 16 000 km. Koko nisäkäsmaailman pisin vuosittainen muutto ulottuu päiväntasaajan tienoilta Etelämantereelle ja takaisin. Kuva Gettyimages
Punakuiri 10 000 km.
Nonstop-lennon ennätyslintu muuttaa 
levähtämättä yli Tyynenmeren. Kuva Gettyimages
Punakuiri 10 000 km. Nonstop-lennon ennätyslintu muuttaa levähtämättä yli Tyynenmeren. Kuva Gettyimages
Tiibetinhanhi 6,5 km.
Korkeuslennon ennätyslintu ylittää 
Himalajan muuttomatkallaan mennen tullen. Kuva MVphotos
Tiibetinhanhi 6,5 km. Korkeuslennon ennätyslintu ylittää Himalajan muuttomatkallaan mennen tullen. Kuva MVphotos
Ankerias yli 10 000 km. Kalojen ennätysvaeltaja syntyy Sargassomeressä Amerikkojen kupeessa ja voi uida sieltä eurooppalaisen joen latvoille jopa yli 10 000 kilometrin päähän. Vuosien päästä se palaa Sargassomereen kutemaan. Kuva Shutterstock
Ankerias yli 10 000 km. Kalojen ennätysvaeltaja syntyy Sargassomeressä Amerikkojen kupeessa ja voi uida sieltä eurooppalaisen joen latvoille jopa yli 10 000 kilometrin päähän. Vuosien päästä se palaa Sargassomereen kutemaan. Kuva Shutterstock
Tonnikala 10 000 km.
Tyynenmeren sinievätonnikala vaeltaa synnyinseudultaan 
Aasian rannikolta noin 10 000 kilometrin matkan Amerikan 
rannikolle. Vuosien mittaan se palaa Aasian suuntaan. Kuva Gettyimages
Tonnikala 10 000 km. Tyynenmeren sinievätonnikala vaeltaa synnyinseudultaan Aasian rannikolta noin 10 000 kilometrin matkan Amerikan rannikolle. Vuosien mittaan se palaa Aasian suuntaan. Kuva Gettyimages

Moni eläinkunnan maratoonari tulee pohjoisesta. Muuttomatkan maailmanmestari pesii suomalaisessa mökkirannassa.

Lumimyrskyn raivo on laantunut, ja kuu alkaa kalpeasti valaista Pohjoista jäämer­ta. Pieni kinos liikahtaa: esiin ilmestyy musta nappinenä. Naali ravistelee lumet turkistaan jatkaakseen matkaansa jäälakeudella. Vielä muutama tuhat kilometriä kiertelyä ennen paluuta kotisaareen.

Satelliittipaikantimien kiinnittäminen eläimiin on tuottanut yllätyksiä ennenkin, mutta harvoin sellaista, jonka kokivat kanadalaisen Quebecin yliopiston tutkija Dominique Berteaux ja kollegat.

Kesällä 2008 he varustivat naaleja kaulapannoilla Bylotinsaaressa Pohjois-Kanadassa. Syksyllä, kun kesän pennut oli saateltu itsenäisen elämän alkuun, osa pantanaaleista lähti seikkailemaan pohjoiselle merijäälle. Kaamos laskeutui, pakkanen kiristyi yli 40 asteeseen, mutta paikantimet paljastivat naalien olevan liikkeellä ja voimissaan.

Laajimman lenkin teki muuan naaras, joka kipitteli vuodessa viitisentuhatta kilometriä. Kissan kokoiselle eläimelle suoritus oli jokseenkin sama kuin jos ihminen kävelisi maapallon ympäri.

Naalien taipumusta talviseen vaelteluun uumoiltiin, mutta vasta kymmenisen vuotta sitten tekniikka mahdollisti niiden seurannan. Aikaisempien satelliittipaikantimien akut olivat liian raskaita naalille, joka pörröisestä ulkomuodostaan huolimatta painaa vain nelisen kiloa. Muuttolinnuilla käytettävistä, aurinkoenergialla toimivista kevyistä paikantimista ei puolestaan ole paljon iloa kaamoksessa.

Oudoissa paikoissa tavatut naalit kummastuttivat jo varhaisia naparetkeilijöitä.

Huhtikuussa 1895 norjalaiset Fridtjof Nansen ja Hjalmar Johansen ponnistelivat kohti Siperian pohjoispuolella sijaitsevaa Frans Joosefin maata. He olivat joutuneet luopumaan yrityksestään päästä ensimmäisinä pohjoisnavalle, kun hiihtokeli oli käynyt yhä karmeammaksi ja ruoka oli vähissä. Yhtäkkiä lumessa näkyi naalin tassunjälkiä, ja toivonkipinä heräsi. Maata oli jo lähellä! Sekstantti tosin kumma kyllä näytti edelleen yli 85 astetta pohjoista leveyttä.

Taivalluksen jatkuessa selvisi, että sekstantti oli oikeassa. Kovakuntoisilta naparetkeilijöiltä koiravaljakkoineen meni vielä kolme ja puoli kuukautta, ennen kuin he pääsivät lähimpään rantaan.

Mutta miksi naalit lähtevät paukkupakkasessa ja pimeydessä seikkailemaan miljoonien neliökilometrien jäälakeuksille? Suurin syy näyttää olevan ruoka. Useimmat naalit pysyvät talvet maissa, mutta reissuun lähdetään silloin, kun naalien pääravintoa sopuleita on tavallista vähemmän. Jäältä voi hyvällä hajuaistilla ja hyvällä onnella löytää jääkarhujen tappa­mien hylkeiden raatoja.

Karibu marssii Alaskasta Yukoniin

Sellaisiakin nisäkäslajeja on, joiden jokainen yksilö vaihtaa maisemaa syksyisin ja keväisin kuin muuttolinnut. Maa­nisäkkäistä pisin säännöllinen muuttomatka on pohjoisamerikkalaisella karibulla, joka kuuluu samaan lajiin kuin meikäläiset poro ja metsäpeura.

Karibut kulkevat vuosittain talvi- ja kesälaidunten välillä. Pisin matka kertyy niille yksilöille, jotka viettävät kesät Alaskassa ja talvet Kanadan Yukonissa: runsaat 2 000 kilometriä suuntaansa.

Vuodenaikaisvaellukset kuuluivat aikoinaan myös kotoisten porojemme elämään, tosin vain satojen kilometrien mittaisina. Inarin porot vaelsivat kesäksi Jäämeren rantaan, missä oli vähemmän hyttysiä ja hyvät olot vasojen syntymiselle. Nämä vaellukset lopetti Suomen ja Norjan välisen rajan sulkeminen vuonna 1852.

Vauvauintia tropiikista napapiirille

Nisäkäsmaailman pisimmät muuttomatkat eivät kuitenkaan tapahdu maankamaralla vaan valtamerten ulapoilla.

Vastasyntynyt ryhävalas räpiköi aivan pinnan alla. Emo sovittaa massiivisen ruhonsa poikasen alle ja nostaa sen pintaan. Poikanen pääsee puuskahtamaan ensimmäisen hengenvetonsa. Pian­ touhu alkaa sujua poikaselta omin voimin, mutta se vaatii harjoitusta. Jopa valaiden on erikseen opeteltava vauvauintia.

Monien valaslajien, kuten ryhä- ja harmaavalaiden, lisääntymisalueet ovat päiväntasaajan tuntumassa. Tropiikin lämpimissä vesissä on hyvä syntyä, mutta siellä on niukasti ruokaa. Kohta vauvauinnista tuleekin vauvamaraton. Kun poikaset ovat muutaman kuukauden ikäisiä, valaat lähtevät tuhansien kilometrien matkalle kohti perinteisiä ruokailualueitaan. Poikasilla on sentään eväät – emot imettävät niitä edelleen – mutta vanhemmat valaat taittavat matkan syömättä.

Poikaset emoineen taivaltavat paljon hitaammin kuin muut. Kaikki ehtivät kuitenkin kesäksi perille napapiirin tuntumaan, vesiin, jotka kuhisevat planktonia, äyriäisiä ja muita suurvalaiden herkkuja. Kun niitä popsii tonnin päivässä, valaskin tulee kylläiseksi.

Valaiden saapuminen Islannin ja Huippuvuorten ympäristöön ja muihin pohjoisiin vesiin ajoittuu pohjoisen pallonpuoliskon kesään. Syksyllä valaat suuntaavat takaisin tropiikkiin.

Eteläisen pallonpuoliskon ryhävalaat tankkaavat Etelämantereen lähistöllä sikäläisen kesän aikana ja siirtyvät tropiikkiin antarktisen talven tullen. Pisin matka on niillä yksilöillä, jotka suosivat päiväntasaajaseudun lisääntymisaluetta Costa Rican edustalla. Matkaa Etelämantereen vesiin kertyy yhteen suuntaan yli 8 000 kilometriä.

Sata grammaa, 70 000 kilometriä

Muuttomatkojen eläinkunnanmestari ei kuitenkaan ole 40-tonninen valas vaan satagrammainen lintu. Se on meistä monelle tuttu kesämökiltä tai kesäisiltä rantakävelyiltä.

Lapintiira on Suomessa yleinen merenrannoilla kautta maan, mutta se pesii myös sisävesillä etenkin Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla. Suomen lisäksi sen esiintymisalue kattaa muun Euroopan pohjoisosat sekä Pohjois-Amerikan ja Siperian pohjoisimman kaistaleen.

Kaikki lapintiirat lentävät talveksi maapallon toiselle puolelle, Etelämantereen liepeille. Vaikka ne voivat elää yli kolmekymmentä vuotta, ne eivät ehdi kokea paljonkaan pimeyttä. Koostuuhan niiden vuodenkierto siirtymisestä pohjoisen ja etelän yöttömän yön välillä.

Pisin muuttomatka on Grönlannin pohjoisosissa pesivillä lapintiiroilla, joille kertyy vuodessa yhteensä yli 70 000 lentokilometriä.

Suorinta tietä lentäen matka olisi ”vain” parikymmentätuhatta kilometriä suuntaansa, mutta vallitsevia tuulia mukailevat kaarrokset Etelä-Atlantin itäosan ja Pohjois-Atlantin länsiosan kautta säästävät voimia.

Rantalintujen yhtäjaksoisen lentämisen ennätys on toisella pohjolan linnulla, punakuirilla. Tämän pienen, pitkäjalkaisen kahlaajan alaskalainen alalaji talvehtii Australiassa ja Uudessa-Seelannissa.

Satelliittipaikantimien kiinnittäminen punakuireihin on paljastanut, että ne taivaltavat pysähtymättä yli Tyynenmeren. Siihen kuluu runsas viikko ympärivuorokautista lentämistä, koska matkaa on yli 10 000 kilometriä.

Lapissa pesivät punakuirit pääsevät selvästi vähemmällä. Ne siirtyvät talveksi vain Keski- ja Etelä-Euroopan rannikoille, jolloin matkalla voi laskeutua öiksi nukkumaan.

Maailmanmestari pesii mökkirannassa

Tähän mennessä tarinan eläimistö on ehkä alkanut tuntua kummallisen tavanomaiselta. Yleensähän eläinkunnan ennätyksiä ja erikoisuuksia etsitään Uuden-Kaledonian tai Papua-Uuden-Guinean syövereissä.

Nyt on listattu pohjolan eläimiä, ja maailmanmestarikin saattaa pesiä omassa mökkirannassa. Miksi?

Ei ole sattumaa, että moni muuttamisen pitkämatkalainen on juuri pohjoisen luonnon asukas. Mitä suurempi on kesän ja talven ero, sitä todennäköisemmin ainakin jotkin eläimet joutuvat muuttamaan pitkällekin päästäkseen elinkelpoiseen maisemaan.

Mutta miksi tänne tullaan takaisin? Miksi lapintiirojen kannattaa nähdä se vaiva, että ne Etelämantereen vesiltä pääs­tyään lentävät puoli maapalloa eivätkä jää ensimmäiselle kohtaamalleen lämpimälle rannalle pesimään?

Pohjoisilla kotiseuduilla on hyvätkin puolensa. Tropiikkiin verrattuna petoja ja pesäloisia on vähemmän. Ravintoa saattaa silti olla runsaasti, jos sattuu kuulumaan lajiin, joka osaa hyödyntää paikallista tarjontaa.

Esimerkiksi monet maailman tuottoisimmista kalavesistä ovat pohjoisilla merialueilla sekä toisaalta Etelämantereen ja eteläisimmän Etelä-Amerikan ympärillä.

Kestävyyslentäjän kykyjensä an­siosta lapintiira pystyy hyödyntämään tätä run­sautta muuttomatkansa molemmissa päissä. Siksi luonnonvalinta on suosinut muuttomaratonin säilymistä sukupolvesta toiseen.

Hanhi nousee kuoleman vyöhykkeelle

Evoluutiossa sattumallakin on usein sijansa. Tiibetinhanhi ei näytä päällepäin huippu-urheilijalta, mutta se on maailman korkeimmalla lentävä lintu. Muuttomatkoillaan Intian ja Mongolian välillä tiibetinhanhet ylittävät kahdesti vuodessa Himalajan vuoriston.

Myös Kiinassa ja Mongoliassa pesivät neitokurjet muuttavat Himalajan yli, mutta niiden mitatut lentokorkeusennätykset ovat hiukan alempia kuin tiibetinhanhien.

Runsaassa viidessä kilometrissä useimpien ihmisten on jo hengitettävä lisähappea. Muuten alkaa silmissä hämärtää ja sydän läpättää, ja koordinaatio- ja harkintakyky ovat kuin humalaisella. Miten siis on mahdollista, että kiipeilijöiden ylitse lentää parvi tiibetinhanhia, tarmokkaasti kaakattaen ja ilman happinaamareita?

Lintujen hapenottokyvyssä on lentotaidon evoluution myötä tapahtunut useita muutoksia. Ilman virtaus keuhkoissa on tehostunut yksisuuntaistumalla, ja hengityselimistöä ovat laajentaneet ilmapussit. Muihin lintuihin verrattuna tiibetinhanhella on lisäksi omia valtteja: normaalia enemmän veren punasoluja, tiheämpi hiussuonisto ja lentolihaksissa ekstramäärä solujen voimalaitoksia mitokondrioita.

Brittiläisessä Bangorin yliopistossa toimiva tutkija Lucy Hawkes on selvittänyt tiibetinhanhien lentokorkeuksia satelliittipaikantimilla. Hanhet pyrkivät kulkemaan solien ja muiden matalien kohtien kautta aina kun mahdollista, joten suurin osa Himalajan ylityksestä osoittautui sujuvan runsaan viiden kilometrin lentokorkeudella. Ajoittain hanhet kuitenkin joutuivat nousemaan kuuteen ja puoleen kilometriin.

Himalaja kohosi, linnut lensivät

Jos pitäisi lintujen joukosta veikata vuoristomaratonien kuningasta, tuskin ensimmäisenä tulisi mieleen hanhi. Miksi tanakkavartaloinen räpyläjalka on päätynyt lintumaailman huippu-urheilijaksi?

Hawkes on ehdottanut selitystä, joka juontaa maankuoren laattojen liikkeisiin. Herkästi tulee ajatelleeksi, että vuoret ovat ikivanhoja ja yksittäisen hanhen elinkaari kuin silmänräpäys. Mutta hanhilla on  jotain, mikä ulottuu haudan taaksekin: perinne. Ne oppivat muuttoreittinsä vanhemmiltaan sukupolvien ketjussa, joka ulottuu kauas esihistorian hämärään.

Himalaja on maailman korkein vuoristo osittain siksi, että se on yksi nuorimmista. Säät eivät ole ehtineet rapauttaa sitä niin pitkälle kuin esimerkiksi omia tuntureitamme. Tuntureidemme nuoruuden päivät korkeana vuoristona olivat pari miljardia vuotta sitten. Himalaja syntyi ”vasta” noin 50 miljoonaa vuotta sitten.

Vaikka tapana on puhua laattojen törmäyksestä, Himalaja ei kohonnut äkkinäisesti. Intian laatta työntyi hissukseen päin Euraasian laattaa, ja kummankin reunojen rypyttyessä maa kohosi vähitellen. Sama prosessi on käynnissä edelleen. Intian laatta jatkaa työntymistään Tiibetin ylängön alle ja nostaa maamassoja harteillaan niin, että Himalaja saa lisäkorkeutta viisi milliä vuodessa.

Hanhet ja niiden lähisukulaiset käsittävä sorsalintujen heimo on vanha. Ensimmäiset tunnetut fossiilit ovat 70 miljoonan vuoden takaa. Aasian keskiosissa on siis saattanut kulkea nykyisten tiibetinhan­hien esivanhempien muuttoreitti jo silloin, kun Himalaja vasta alkoi muodostua.

Vähitellen reitin alle kohosi kukkulajono, vaikkei mikään yksittäinen hanhi havainnut muutosta. Ne yksilöt, joilla sattui olemaan hiukan muita parempi hapenottokyky, pääsivät kuitenkin muita todennäköisemmin perille ja siirsivät geeninsä seuraavalle sukupolvelle.

Tonnikalojen maraton hiipuu

Ihmisen aiheuttamat muutokset maapallolla ovat puolestaan olleet niin nopeita, etteivät niiden tuoksinassa edes ennätysmäiset muuttomatkat aina säily ennallaan.

Jotkin valtamerikalat vaeltavat vuosittain suurvalaiden tapaan. Pisimpiin säännöllisiin muuttoihin kuuluvat sinievätonnikalojen tuhansien kilometrien matkat ruokailu- ja lisääntymisalueiden välillä. Tyynessämeressä tonnikalojen muuttoparvet ovat edelleen osa vuodenkiertoa, mutta Atlantista tämä ilmiö on jo kadonnut ylikalastuksen seurauksena.

Kalamaailmasta löytyy tonnikalojen muuttoakin pidempi reissu. Ankeriaiden ainoa luontainen lisääntymisalue maailmassa on Atlantin länsiosassa sijaitseva Sargassomeri. Sieltä poikaset lähtevät kohti viileämpiä vesiä, osa Eurooppaan ja osa Pohjois-Amerikkaan. Nelivuotiaina aikuisina ne nousevat merestä jokiin ja uivat esimerkiksi Uralin liepeille saakka.

Aikoinaan Suomenkin kaikki ankeriaat olivat Sargassomerestä omin voimin vaeltaneita. Niitä nousi järviin sankoin joukoin etenkin Kymijoen ja Kokemäenjoen kautta. Nykyään Sargassomerestä saapuvien matkalaisten tie tyssää lähes aina voimalaitosten patoihin. Jos Suomen sisävesillä nykyään kohtaa ankeriaan, se on todennäköisimmin pyydystetty Atlantista ja istutettu järveen.

Helena Telkänranta on eläintieteeseen erikoistunut tiedetoimittaja, tietokirjailija ja tutkija sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2014