Kuva Jorma Pouta/Lehtikuva
Kuva Jorma Pouta/Lehtikuva

Maaltamuuttajat kerättiin katsomoihin värikkäällä pelillä.

Keskustelu jääkiekon raaistumisesta käy nykyisin kuumana joka talvi. Vaikka jääkiekko on kontaktilaji, se ei ole kamppailulaji. Vastapuolen pelaajiin on sallittua mennä kiinni, mutta sääntöjen mukaan sitä ei saa tehdä rumin taklauksin, saati nyrkein. Silti molempia käytetään, välillä vaarallisin seurauksin.

Kuinka tähän on tultu, kuka on syypää, ja miten totuus on mahdollista selvittää?
Historiantutkija löytää sen tilastoista. Sääntöjen rikkomisesta jäällä seuraa rangaistus, tavallisimmin kaksi minuuttia jäähyaitiossa. Erityisen törkeistä otteista rapsahtaa enemmän. Jäähyt merkitään ottelupöytäkirjaan, kuten muutkin pelitapahtumat, joukkueiden kokoonpanot ja yleisömäärät.

 Kiitos Urheiluarkiston suururakan SM-sarjan pöytäkirjat löytyvät verkosta digitoituna vuodesta 1951 vuoteen 1975 saakka. Kun ottelupöytäkirjoista poimitaan rangaistukset, jotka on annettu tekohetkellä törkeänä pidetystä teosta, ja suhteutetaan ne pelattuihin otteluihin, saadaan jokaiselle kaudelle numeerinen arvo. Se kertoo kauden väkivaltaisuudesta.

Näiden numeroiden valossa 1960-luvun loppupuoli kiekkoiltiin suhteellisen siististi. Kausilla 1965–1969 annettiin keskimäärin yksi viiden minuutin jäähy kahtakymmentä ottelua kohden. Seuraavalla vuosikymmenellä luku ampaisi nousuun. Kaudella 1969–1970 pitkien jäähyjen määrä kaksinkertaistui, ja seuraavana talvena se tuplaantui jälleen. Sen jälkeen peli siistiytyi hieman yhdeksi kaudeksi. Tästä eteenpäin paluuta ei enää ollut. Kauden 1972–1973 jälkeen viiden minuutin jäähyjä istuttiin joka viidennessä, sitten lähes joka kolmannessa ottelussa.

Mitä tapahtui rauhan ja rakkauden vuosikymmenen päättyessä?

Palkkaa penni katsojasta

Suomalainen jääkiekko eli 1970-luvun taitteessa murroskautta. Muutoksen pyörteissä olivat niin peli kuin toimintaympäristökin.

Merkittävin sääntömuutos oli koko kentän taklaussääntö. Vuoteen 1968 saakka taklaukset olivat sallittuja vain omalla puolustusalueella. Rajoituksen poistaminen mahdollisti puolustajien aktiivisemman otteen pelissä.

Hyökkäysalueen puolustuspelaaminen eli karvaaminen kehittyi, ja puolustajien merkitys kasvoi.

Pelin nopeutuminen toi haasteita tuomaritoiminnalle. Taklausrajoitusten poistuttua tuomareiden arvostelu kiihtyi, ja heitä pidettiin jopa syyllisinä lisääntyneisiin väkivallantekoihin.

Vuonna 1972 pelimäärä lisääntyi merkittävästi, kun SM-sarjasta tuli nelinkertainen. Pelaajat ja valmentajat olivat tähän asti toimineet lähes talkoohengessä oman päivätyönsä ohessa, mutta se ei enää riittänyt.
Nopeutunut ja koventunut peli vaati myös uudenlaista harjoittelua. Ilves otti ohjelmaansa nyrkkeilyn, ja Tappara kehitteli erilaisia temppuratoja. Molempien tarkoituksena oli harjoittaa pelaajia ottamaan vastaan taklauksia.

Lisääntyneet harjoitus- ja pelimäärät tarkoittivat, että pelaajat eivät voineet käydä kokopäivätöissä. Siksi heille alettiin maksaa palkkioita, niin kutsuttuja pinnarahoja. Helsingissä HIFK maksoi pelaajilleen kaudella 1969–1970 ottelun katsojamäärien mukaan. Voitosta pelaaja tienasi seitsemän penniä katsojaa kohti, tasapelistä kolme, ja tappiollisen pelin jälkeen piti tyytyä yhteen penniin.

Verta areenalle

Kun seuratkin saivat leijonanosan varoistaan lipputuloista, oli katsojamäärien kasvattaminen lajin elinehto. Sattumalta yhteiskunnassa käynnissä olleet muutokset auttoivat siivittämään jääkiekon Suomen suosituimmaksi joukkuepeliksi.

Maaltamuutto oli parhaassa vauhdissa, ja kaupunkeihin kertyi lisää väkeä. Osa saatiin vedetyksi katsomoihin. Lisäksi uusi työaikalaki ja 40-tuntinen työviikko lisäsivät vapaa-aikaa.

Kylmiin halleihin ja kaukalon laidoille pakkaseen katsojat houkuteltiin tarjoamalla värikästä peliä. Otteluita elävöittämään tuotiin pelaajia rapakon takaa Kanadasta. He viihdyttivät sitä osaa yleisöstä, johon vetosivat erittäin ruma peli ja suoranaiset tappelut.

Pelaajat eivät välttämättä panneet kehitystä pahakseen. Katsottiin, että ”nyrkkinahina on vaaratonta show’ta” ja että ”pieni tappelu tekee heikostakin ottelusta värikkään”. Näin kuvailivat tuntojaan eräät pelaajat 1970-luvun alussa.
Jääkiekkolehti kiinnitti huomiota yleisön vaatimuksiin. Se teki 1970-luvun alkupuolella jutun otsikolla Verta areenalle. Artikkelissa katsoja kuvasi odotuksiaan: ”Jääkiekossa herätetään ihmisten alhaisimmat vietit, ja tarkoituksena lähinnä on nähdä vain vastustaja eli vastapuolen pelaaja verissään tantereella.” Toinen haastateltava korosti reilun pelin merkitystä mutta lisäsi kaukalossa syntyvän kränän lisäävän mielenkiintoa.

Ensi kertaa jääkiekko-ottelua seurannut iskelmälaulaja kertoi ottelun jälkeen: ”Se olikin paljon mielenkiintoisempaa kuin mä olin alussa uskonut. Ainakin juuri ne kohdat, kun ne äijät heitteli toisiaan­ pitkin kaukalon seiniä. Tuli taas ihan painikisat mieleen. Se taas oli ihan tylsää, kun ne vaan pelas eikä tehneet mitään jännää. Mut sit se yks tyyppi löi nyrkillään toista pelaajaa, ja se taas kiinnosti vallan mahdottomasti. Miks ne ei tee niin ihan jatkuvasti?”

Pahan alku ja juuri?

Jääkiekkoväkivallan syitä on hahmotettu alakulttuuriteorialla. Muodostuakseen alakulttuuri tarvitsee tarpeeksi yhtenäisen ryhmän. Pelaajien joukko tiivistyi entisestään 1960-luvun loppupuolelta alkaen, kun jääkiekosta tuli leipäpuu, ottelu- ja harjoitusmäärät kasvoivat ja pelimatkat lisääntyivät. Joukkueet hitsautuivat tiukemmin yhteen, ja muu elämä kaventui.

Voimakkaasti yhdenmukaistava normisto vaati pelaajia sisäistämään tappelut ja sääntörikkomukset normaaleiksi, peliin kuuluviksi. Yksittäinen pelaaja ei voinut kyseenalaistaa alakulttuurin sääntöjä ainakaan ilman, että hänen asemansa joukkueessa joutui uhatuksi.

Aiempi tutkimus osoittaa, että mitä ylemmällä sarjatasolla pelataan, sitä aggressiivisempi alakulttuuri on ja sitä luonnollisempana osana peliä väkivaltaa pidetään.

Asenteet kaukaloväkivaltaan ovat nyt tiukentumassa. Silti muutoksen täytyy lähteä väkivallan harjoittajista eli pelaajista. Kehitystä voivat tukea valmentajat ohjeistuksillaan, tuomarit rangaistuksilla ja me katsojat vaatimalla puhtaampaa kiekkoa. Loppujen lopuksi peli on sellaista kuin maksaja sen haluaa olevan.

Jenni Rautio on historian maisteriopiskelija Oulun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2015.