Maailman terveysjärjestö WHO on lisännyt peliriippuvuuden kansainväliseen ICD-11-tautiluokitukseen. Video- tai digipelien ongelmapelaaminen on nyt siis virallisesti määritelty mielenterveyden häiriöksi. Tautiluokituksessa se rinnastuu esimerkiksi päihde- ja rahapeliriippuvuuteen. WHO toisin sanoen katsoo, että digipelaaminen voi olla yhtä koukuttavaa kuin huumeet.

”Konsultoituamme asiantuntijoita ympäri maailmaa ja tarkasteltuamme todistusaineistoa perusteellisesti päätimme, että tämä häiriö tulisi lisätä luokitukseen”, kertoo WHO:n mielenterveys- ja päihdejaoston johtaja, tohtori Shekhar Saxena uutistoimisto AFP:lle.

Miljardit ihmiset pelaavat erilaisia pelejä kännyköillä, konsoleilla, tietokoneilla ja muilla laitteilla. Länsi-Euroopassa on arvioitu, että lapsista ja nuorista kaksi kolmasosaa harrastaa pelaamista. Joissain maissa suurin osa aikuisistakin pelaa.

”Emme väitä, että kaikki pelaaminen on patologista”, Saxena korostaa. Hänen mukaansa ongelmapelaaminen koskettaa hyvin pientä osaa pelaajista. Yhden arvion mukaan pelaaminen voi muodostua ongelmaksi noin 8–12 prosentille ihmisistä.

Ongelmapelaamisesta on tautiluokituksen mukaan kyse silloin, kun elämänhallinta alkaa rakoilla. Ihminen voi käyttää suuren osan valveillaoloajastaan pelaamiseen ja laiminlyödä muita asioita.

Digipeliriippuvuuden diagnosointiin on määritelty kolme tärkeää kriteeriä.

”Ensimmäinen on, että pelaaminen menee kaiken muun tekemisen yli ja muu elämän sisältö jää reuna-alueelle”, kertoo luokituksen laatimiseen osallistunut tohtori Vladimir Pozniak CNN-uutiskanavalle.

Toinen on se, että ihminen ei kykene hallitsemaan käytöstään, vaikka siitä alkaa aiheutua ongelmia elämään. Pelaaminen jatkuu ja saattaa vain lisääntyä. Diagnoosi vaatii, että käytös on ”jatkuvaa ja toistuvaa” sekä ”riittävän vakavaa”.

Kolmanneksi pelaamisesta tulee koitua potilaalle ahdistusta ja ongelmia henkilökohtaisissa suhteissa tai työelämässä. Yöunet saattavat jäädä vähäisiksi, ruokavalio huonontua ja liikunta jäädä taka-alalle. Kriteerit ovat siis hyvin pitkälti samat kuin päihde- ja uhkapeliriippuvuudessa.
WHO katsoo diagnoosin edellyttävän, että ongelmakäytös on jatkunut vähintään vuoden. Pozniakin mukaan hoito nojaisi kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan.

Näyttö vielä heikkoa

Erilaisia pelejä on valtavasti, ja niiden käyttötarkoitukset voivat olla ihmisillä hyvin erilaisia. Muun muassa tästä syystä moni tutkija pitää ongelmallisena digipeliriippuvuuden niputtamista yhdeksi sairaudeksi.

26 psykologia ja pelitutkijaa kritisoi viime vuonna Journal of Behavioural Addictions -lehdessä WHO:n aietta lisätä ongelmapelaaminen tautiluokitukseen.

”Taustalla oleva tieteellinen pohja on heikkoa. Tutkimusalalla esiintyy useita ristiriitoja ja epäselvyyksiä eikä asiasta vallitse konsensusta”, he muun muassa kirjoittavat.

Tutkijat kritisoivat myös sitä, että diagnoosipohja nojaa liian vahvasti päihde- ja uhkapeliriippuvuuteen eikä ota huomioon digipelaamisen kontekstia ja kulttuuria. Pelaaminen on niin yleinen ja monihaarainen harrastus, että sitä on vaikea niputtaa yhdeksi, monoliittiseksi kokonaisuudeksi.

Video- ja digipelaamisen toisinaan nostattamat moraalipaniikit saattavat näiden tutkijoiden mukaan myös johtaa häiriön ylidiagnosointiin lapsilla ja nuorilla. Ylipäänsä digipelaamishäiriön määritteleminen taudiksi patologisoi ilmiötä, joka on lopulta yksi ajanvietemuoto ”siinä missä tanssiminen, urheilu, seksi tai puutarhanhoito”, tutkijat kirjoittavat.

Psykologian professori Chris Ferguson vaati viime vuonna Pnas-tiedelehdessä  julkaistussa peliriippuvuutta käsittelevässä artikkelissa vahvempaa tutkimusnäyttöä siitä, että digipeliriippuvuus todella on oma sairautensa eikä aiheudu muista ongelmista ja mielenterveyshäiriöistä henkilön elämässä.

”Masentuneet ihmiset voivat maata sängyssä koko päivän, mutta emme silti sano, että he ovat sänkyriippuvaisia”, Ferguson vertaa.

On kiistatonta, että joillekin pelaamisesta tulee todellinen ongelma, joka vaatii apua. Tutkijoiden kritiikki kohdistuu vain siihen, onko digipeliriippuvuutta järkevää määritellä omaksi mielenterveyden häiriökseen, kuten WHO nyt on tehnyt.

Suomessa Sosiaalipedagogiikan säätiö Sosped on tuottanut hiljattain tutkimuskatsauksen  viihteellisestä ja ongelmallisesta digipelaamisesta.
Helsingin yliopiston tutkijat Soile Kuuluvainen ja Terhi Mustonen ovat katsauksessa koonneet yhteen tutkimustietoa digipelaamisesta ja ongelmapelaamisesta.

He kirjoittavat yhteenvedossa, että ongelmalliseen digipelaamiseen liittyy kiinteästi runsas pelaamiseen käytetty aika. Tiettyä tuntimäärää, jossa pelaaminen muuttuisi ongelmalliseksi, ei kuitenkaan ole mahdollista asettaa yksilöiden erilaisten elämäntilanteiden vuoksi.

Toisaalta ongelmallisesta digipelaamisesta tehtyä laadullista tutkimusta on hyvin niukasti, etenkin pelaajan itsensä näkökulmasta.

”Tutkimustiedon pohjalta voisi ajatella, että digipelaamisen ongelmallisuutta pohdittaessa on erityisen tärkeää kuunnella digipelaajan omaa kokemusta siitä, miksi hän pelaa ja mitä pelaaminen hänen elämässään merkitsee”, Kuuluvainen ja Mustonen kirjoittavat.

Erityisen tärkeää on tunnistaa ja myöntää pelaamisen taustalla vaikuttavat syyt, jos pelaamisen vähentäminen ei onnistu, vaikka digipelaaja itse niin haluaisi tai se olisi hänen ulkopuolisten velvoitteidensa vuoksi välttämätöntä, tutkijat sanovat. Tällöin tilanteeseen on hyvä hakea apua esimerkiksi terveydenhuollon ammattilaisilta tai muilta saman kokeneilta.