Kasvaako koulussa tulevia tieteilijöitä? Kuva: Mika Ranta
Kasvaako koulussa tulevia tieteilijöitä? Kuva: Mika Ranta

Yleisöpäivät peruuntuivat, mutta kirja kestää koronankin.

Tammikuiset Tieteen päivät on instituutio, joka tänä vuonna jäi verkkoon. Teemana oli nyt Hyvä ja paha tieto, ja päivien esitelmistä on vanhaan tapaan koottu kirja.

Teemakirjassa on tekstejä peräti 40. Miehiä on 19, naisia 21 – liekö ihan täsmätty? Olen niin iäkäs, että kävin Tieteen päivillä jo neljä vuosikymmentä sitten. Silloin naiskasvot olivat esitelmöitsijöiden katraassa harvinaisuus.

Kirjan monitieteisyys on ilahduttavaa, jokainen löytää jotakin. Teksteissä on muutamia hyvin ajankohtaisia ja lukuisia kiinnostavia, jopa sytyttäviä. Olen poiminut tähän muutamia esimerkkejä.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Nelikymmenpäisen kirjoittajajoukon pitäminen aikataulussa ja sovituissa tekstimitoissa on jo niin kunnioitettava ponnistus, ettei kirjasta oikein tohdi pahaa sanaa sanoa. Mutta onhan se sanottava: joukossa on myös hahmottomia pyöritelmiä, joiden viesti ei kirkastu. Mitä minä haluan kuulijalleni tai lukijalleni sanoa, viestijän peruskysymys, on jäänyt tekemättä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Vääryys pitää tunnistaa

Tieteen päivien teemat ovat aina hymyilyttäneet minua, sillä niiden alla voi puhua melkein mistä vaan – ja on puhuttukin. ”Tutkijat kertovat” tai ”tässä nyt mennään tieteessä” sopisivat yleisotsikoksi ihan yhtä lailla. Nytkin tekstejä on vaikea kytkeä hyvään ja pahaan, vaikka miltei kaikkea tietoa voidaan käyttää molempiin.

Parhaiten hyvän ja pahan tavoittaa historian professori Pirjo Markkola kirjoittaessaan lastensuojelun epäonnistumisista. Kun aiemmat vääryydet tunnistetaan, tieto pahasta on kanavoitavissa hyvän tiedon rakennusaineiksi, hän tietää.

Australiassa ja Kanadassa havahduttiin 1990-luvulla alkuperäiskansojen lapsiin kohdistuneisiin vääryyksiin. Selvitystyöt levisivät pian muualle. Suomalainen lastensuojelun menneisyyshanke käynnistyi 2013, ja sen toteutti Jyväskylän yliopistossa monitieteinen ryhmä.

Selvitys kertoi karua kieltä kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten kohtelusta. Kasvuympäristö oli usein turvaton, ja lapset tekivät raskasta työtä. Jopa heidän perustarpeitaan laiminlyötiin. Lapsiin kohdistui henkistä, ruumiillista ja seksuaalista väkivaltaa, usein yhdessä. Haastatteluissa monet uhrit sanoivat suoraan, että he halusivat kertoa kokemuksiaan sen toivossa, että vastaisuudessa lapsia kohdeltaisiin paremmin.

Tutkimuksen päättyessä siihen osallistuneille järjestettiin yksityinen tilaisuus Helsingin Säätytalossa. Vilkkaassa keskustelussa toivottiin epäkohtiin puuttumista, vertaistukea ja valtion julkista anteeksipyyntöä. Virallinen anteeksipyyntö on tärkeä hyvityksen muoto. Tällaisen esittikin myöhemmin perhe- ja peruspalveluministeri Juha Rehula Finlandia-talossa.

Koskettavaa tekstiä kirjoittaa myös historioitsija Maria Lähteenmäki; hänen aiheenaan ovat punapakolaiset idän ihmemaassa eli valkoisesta Suomesta Venäjälle paenneet kommunistit. Idän ihmemaa koitui monille kohtaloksi.

Unohtiko koulu lapset?

Kaksi vanhaa viisasta naista, psykolo­gian emeritaprofessorit Lea Pulkkinen ja Liisa Keltikangas-Järvinen kantavat huolta uudistuvasta koulusta.

Meillä on paljon pudokkaita, jotka eivät ole peruskoulun jälkeen koulutuksessa eivätkä työssä. Nyt tilannetta korjataan nostamalla oppivelvollisuus­ikää. Lea Pulkkinen pelkää, että tämä vain syventää ongelmia. Hänestä olisi parempi kehittää edeltävää yläkoulun opetusta.

Pulkkinen suomii myös ylioppilaskirjoitusten painotusta yliopistojen opiskelijavalinnoissa: ”Lukion valjastaminen yliopiston esikouluksi siten, että opiskelupaikan saamisen kannalta olennaiset valinnat on tehtävä lukion alussa, vaatii sellaista itsetuntemusta ja kypsyyttä, jota oppilailla ei vielä ole.”

Putkimainen opiskelu jatkuu yliopistossa, eikä mahdollisuuksia etsivään oman alan opiskeluun ole. Innostuksen sijaan tuloksena ovat uupumus ja ahdistus.

Onko koulu lapsen kehitystä vai pedagogisia kokeiluja varten, kysyy Liisa Keltikangas-Järvinen. Itseohjautuvuus on muodikasta, nykypedagogiikan kulmakivi suorastaan. Psykologi kuitenkin muistuttaa, että ”itseohjautuvuutta ei synnytetä pedagogisin keinoin, vaan sitä säätelee biologisesti määräytyvä kypsymisprosessi, ennen kaikkea aivojen otsalohkon kypsyminen”. Tämän otsalohko saavuttaa vasta varhaisessa aikuisuudessa.

Uusia kouluja ihastellaan, koska ne eivät vaikuta kouluilta. Ongelmat ovat jääneet varjoon. Ryhmien muutoksista, melusta ja oman työpisteen puuttumisesta kärsivät erityisesti herkät ja ujot lapset. Surkeaa on, jos uudistusten takia koulussa pärjäävät vain hyvän kotitaustan omaavat, persoonaltaan ekstrovertit ryhmäytyjät.

”Maailman parhaan koululaitoksen rakentaminen kysyi aikaa, sen tuhoaminen onnistuu hetkessä”, Keltikangas-Järvinen näpäyttää.

Eläin kuuluu elämään

Otto Latva, tutkimuspäällikkö Turun yliopistosta, kirjoittaa puhuttelevasti ihmisten ja eläinten suhteesta, joka on aikojen mittaan muuttunut paljon. Esimerkiksi käärmettä tuskin kukaan haluaa nyt pihapiiriinsä, mutta vielä 1800-luvulla talojen liepeillä liikkui elättikäärmeitä, jotka söivät haitallisia jyrsijöitä.

Eläinteollisuus vetoaa muuttumattomuuteen. Suomen turkiseläinten kasvattajien liitto toteaa verkkosivuillaan, että turkiksia on aina käytetty osana pohjoista vaatetusta. Nykyinen tarhaus on kuitenkin hyvin kaukana metsissä samoilleista turkispyytäjistä. Myös lihateollisuus on jotakin aivan muuta kuin menneiden torppien pari lehmää ja syksyllä teurastettu sika, vaikka lihastakin puhutaan perinteenä.

Valistuksen aika vei eläimiltä sielun, ja refleksien varassa toimiva olento on helpompi tappaa. Kun tutkimus on paljastanut, miten monessa eläimet ovat kaltaisiamme, miten tappaminen oikeutetaan nyt?

Kirjassa on pitkien lukujen lisäksi parisivuisia kylkiäisiä. Monet niistä ovat napakkuudessaan yllättävän antoisia, esimerkiksi eläinekologi Olli Loukolan juttu kimalaisten älykkyydestä.

Kokeissa kimalaiset oppivat vetämään tekokukkia naruista ja liikuttamaan palloa päästäkseen käsiksi sokeriliemeen. Kun joku oppii, toiset ottavat mallia – mutta eivät kritiikittä vaan tarvittaessa parantelevat suoritustaan. Kimalaiset kykenevät siis joustavaan päätöksentekoon, Loukola toteaa.

Mainioita lyhytjuttuja tarjoavat myös terveyssosiologian professori Piia Jallinoja (Taistelu terveellisestä ruoasta) ja mikrobiologian professori Marko Virta (Miten ymmärtää antibioottiresistenssiä?). Anna-Mari Rusanen, valtiovarainministeriön erityisasiantuntija, pistää pohtimaan, mistä teko­äly voi olla vastuussa, koska se ei ole moraalinen toimija. Jos vastuu on tekoälysovelluksen kehittäjällä tai käyttäjällä, niin miten se käytännössä realisoituu?

Tuula Koukku on eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2021

Hyvä ja paha tieto.

Toim. Ilari Hetemäki, Anna-Kaisa Kuusisto, Maria Lähteenmäki ja Esa Väliverronen.

Gaudeamus 2021. 304 s., 15 €.

Sisältö jatkuu mainoksen alla