Taudin sairastaneet ovat suojassa, mutta heitä on vain kourallinen.

Suomen viimeinen isorokkotapaus on vuodelta 1937. Lapsena saatu rokote ei välttämättä estä tartuntaa, mutta tauti saattaa olla lievempi. Rokotuksen teho säilyy noin 20–30 vuotta. Tautisuoja puuttuu kokonaan puolelta suomalaisista, koska rokotukset lopetettiin tarpeettomina 1980.

Kansanterveyslaitos on kuitenkin varautunut mahdolliseen bioaseuhkaan. Sillä on varastoissaan riittävästi rokotetta koko kansan suojaamiseen. Urakkaan ei ole kuitenkaan syytä ryhtyä vain varmuuden vuoksi, koska eläviä taudinaiheuttajia sisältävään isorokkorokotteeseen liittyy enemmän vaaroja kuin mihinkään muuhuun immunisaatioon. Yksi miljoonasta rokotetusta kuolee ja yksi neljästätuhannesta saa aivotulehduksen.

Viimeisin sairaustapaus todettiin Afrikassa 1976, ja nyt virusta on jäljellä vain kahdessa turvalaboratoriossa Yhdysvalloissa ja Venäjällä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2001

Vastaaja:


Pauli Leinikki


tutkimusprofessori


Kansanterveyslaitos

kfa
Seuraa 
Viestejä2517
Liittynyt13.3.2008

Antaako lapsena saatu rokotus tai aiempi sairastaminen suojan isorokkoa vastaan?

Tiede-lehti 05.05.2002 Viimeisin sairaustapaus todettiin Afrikassa 1976, Viimeisin isorokkotapaus olisi Wikipedian mukaan ollut vuonna 1978 eli kaksi vuotta myöhemmin: "The last cases of smallpox in the world occurred in an outbreak of two cases (one of which was fatal) in Birmingham , UK in 1978. A medical photographer, Janet Parker , contracted the disease at the University of Birmingham Medical School and died on September 11, 1978, [1] " Tiede-lehti 05.05.2002 ja nyt virusta on jäljellä...
Lue kommentti

Kim Fallström kfa+news@iki.fi

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018