Virukset ovat elottomia partikkeleita, jotka koostuvat pienikokoisesta perimästä pakattuna yksinkertaiseen, lähinnä valkuaisesta koostuvaan kuoreen.

Virusten elollisuus ilmenee vasta, kun virus pääsee isäntäsoluun. Tällöin viruksen perimä ohjaa isäntäsolun tuottamaan uusia viruspartikkeleita.

Virus on ”kuollut”, jos se ei enää pääse isäntäsoluun tai ei pysty enää lisääntymään siellä. Pääsy isäntäsoluun voidaan estää vaurioittamalla viruspartikkelin kuorta. Tämä onnistuu kuumentamalla, vahvalla happo- tai emäskäsittelyllä tai erityisillä desinfektioaineille. Varmempi tapa viruksen tappamiseksi on sen perimän tuhoaminen esimerkiksi UV- tai röntgen- tai gammasäteilytyksellä.

Jonkin viruslajin tappaminen lajina on vaikeampaa. Isorokkovirus, joka eli vain ihmisissä, onnistuttiin hävittämään maailmanlaajuisella rokotuskampanjalla. Kun ihmiset saatiin immuuneiksi, virus ei enää löytänyt isäntäsoluja lisääntyäkseen. WHO on aloittanut samanlaisen ohjelman hävittääkseen polioviruksen, joka sekin elää pelkästään ihmisissä.

Viruksen sairautena voidaan pitää sen perimässä tapahtuneita mutaatioita, jotka estävät tai vaikeuttavat lisääntymistä. Jokaisessa isäntäsolussa syntyy tuhansia tai kymmeniä tuhansia viruspartikkeleita, ja tällaisessa massatuotannossa monien perimään tulee virheitä. Luonnonvalinta karsii sitten ”sairaat” eli ne, jotka eivät pysty tehokkaasti infektoimaan uutta isäntäsolua.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 6/1996

Vastaaja:


Carl-Henrik von Bonsdorff


Apulaisprofessori


Helsingin yliopiston Haartman-instituutti, virologian osasto

Puuhevonen
Seuraa 
Viestejä5360
Liittynyt9.1.2011

Eivätkö virukset koskaan sairastu tai kuole?

Huono vastaus. Esimerkiksi mimiviruksella on infektoivia viruksia, joten myös virukset voivat sairastua virustauteihin. Kuolleen ja elävän välinen raja on epäselvä ja on hyvin epäselvää kuinka virukset tulisi luokitella. Selvää on että virukset ovat paljon monipuolisempi eliöryhmä kuin kaikki muu elämä yhteensä.
Lue kommentti

»According to the general theory of relativity space without aether is unthinkable.»

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018