Sipuli itkettää ihmistä monimutkaisen kemiallisen reaktion kautta.

Vahingoittumattomat sipulin solut sisältävät niin kutsuttuja LP-yhdisteitä (lacrimatory precursor, kyyneltekijän esiaste). Solujen rikkoutuessa LP-yhdisteet joutuvat kosketuksiin allinaasi-entsyymin ja pyridoksaalifosfaatin kanssa ja monen mutkan kautta muodostuu kyyneltekijää (LF, lacrimatory factor), joka saa meidät kyynelehtimään. Vahingoittumattomassa sipulissa LP-yhdisteet ja allinaasi eivät joudu kosketuksiin toistensa kanssa, joten niissä ei ole ”itkuyhdistettä”. Itkettävä aine on siis sipulin puolustuskeino eläinten hampaita ja ihmisen veistä vastaan.

Viilennetty sipuli itkettää vähemmän kahdestakin syystä. Ensinnäkin entsyymien aktiivisuus on vähäisempää matalissa lämpötiloissa. Toiseksi kyyneltekijä ei haihdu viileästä sipulista ilmaan yhtä helposti kuin lämpimästä. Itkemistä voi vähentää myös käyttämällä leikkaamiseen terävää veistä, jolloin soluja tuhoutuu vähemmän. Tehokas keino on myös sipulin peseminen leikkaamisen jälkeen. Kyyneltekijä on vesiliukoinen yhdiste ja sen voi huuhdella pois. Keitettäessä tai paistettaessa kyyneltekijä tuhoutuu.

Kannattaa muistaa, että LP-yhdisteen löysi 1961 suomalainen nobelisti Artturi Virtanen.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2002

Vastaaja:


Gunter Brader


tohtori, kasvikemisti


Helsingin yliopisto

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018