Veteen iskevä salama saa aikaan joka suuntaan etenevän sähkövirran, joka vaimenee nopeasti sitä mukaa, mitä laajemmalle se leviää.

Periaatteessa sähkövirta siis ulottuu rantaan saakka mutta niin heikkona, ettei sillä ole havaittavia vaikutuksia.

Sähkövirtaan liittyvän jännitteen vaarallisuus riippuu veden sähkönjohtavuudesta, mutta karkeasti voidaan sanoa, että luonnonvesissä 100––200 metrin päässä salaman veteeniskukohdasta alkaa uimarillakin olla turvallista. Silti kannattaa rantautua ukkosen uhatessa, sillä iskukohtaa ei voi valita etukäteen.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/2000

Vastaaja:
Tapio Tuomi
tutkimuspäällikkö
Ilmatieteen laitos

kfa
Seuraa 
Viestejä2516
Liittynyt13.3.2008

Jos salama iskee järveen, kuinka pitkälle sähkö etenee?

Salamaniskun virtojen reittejä ihmetellessä kannattaa muistaa mistä virta lähtee ja minne se on menossa. Salaman iskiessä maahan tai veteen on virran lähteenä pilven alle kertynyt peilikuvavaraus. Osa virrasta voi tasaantua kauempaakin mutta pääasiassa siis tasataan maan ja veden ylimpään pintakerrokseen ukkospilven alaosassa olevan varauksen aiheuttaman sähkökentän keräämää vastakkaista varausta. Salamaniskun kohdasta katsottuna pintaa myöten kulkeva virta pienenee siis paitsi normaalin (...
Lue kommentti

Kim Fallström kfa+news@iki.fi

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017