Rokokoorouva ei kuulu joukkoon. Kuva: Wikimedia Commons
Rokokoorouva ei kuulu joukkoon. Kuva: Wikimedia Commons

Hatuilla koreilivat amerikansukulaiset.

Muhkeat kukkakoristeiset hatut ovat olleet varakkaiden amerikkalaisnaisten tuntomerkkejä jo 1800-luvulta lähtien. Suomessa niitä on päästy ihastelemaan tai paheksumaan esimerkiksi valokuvista, joita Yhdysvalloissa vaurastuneet amerikantädit ovat lähettäneet sukulaisilleen. Television myötä toisten moraalia tiukasti vartioivasta kukkahattutädistä tuli topakka komediahahmo.

Suomessa siitä tuli poliittinen käsite 1900-luvun lopulla. Asiaan lienee vaikuttanut kirjailija Merete Mazzarella. Kirjoituskokoelmallaan Täti ja krokotiili (1995) hän nosti otsikoihin yhteiskunnallisesti merkittävän tätienergian ja tätihahmon, joka taisteli krokotiilia vastaan sateenvarjo aseenaan. Varsinkin suomenruotsalaisia naispoliitikkoja ja sosiaalialan työntekijöitä on nimitetty kukkahattutädeiksi.

On myös kukkahattusetiä. Koululaisslangissa on tunnettu sanonta, että jollakulla on kukkia hatussa, kun on tarkoitettu tyhmää ja hyväntahtoista ihmistä. Sen taustalla ovat ilmeisesti 1900-luvun alun kuplettilaulaja Gabriel Tossu eli Eino H. Ahti, jonka esiintymisasuun kuului kukalla koristettu silinterihattu, sekä sarjakuvahahmo Pekka Puupää, jonka tunnusmerkkinä oli korkea, kukkakoristeinen hattu.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018