Ei sellaisenaan.

Jätevettä ei edes yritetä puhdistaa niin, että se kelpaisi suoraan uima-altaaseen tai juomalasiin. Tärkeintä on, ettei jätevesi myrkytä tai rehevöitä ympäristöä.

Jäteveden aiheuttaman ympäristörasituksen mittareita ovat biologinen hapenkulutus (BHK), joka kertoo, miten paljon vedessä on orgaanista ainetta, ja tärkeimmän rehevöittävän ravinteen eli fosforin pitoisuus. BHK mitataan vesinäytteestä seuraamalla, kuinka paljon se kuluttaa happea esimerkiksi seitsemän vuorokauden aikana (BHK7).

Puhdistetussa jätevedessä BHK7 saa olla enintään 15 mg/l. Kokonaisfosforipitoisuuden maksimi on puolestaan 0,5 mg/l. Suolistobakteereja siinä saa olla miljoonia/100 ml.

Talousveden valmistukseen käytettävän veden BHK7 on enintään 3-7 mg/l. Suolistobakteereja siinä saa olla enintään 200 000/100 ml. Valmiista juomavedestä niitä ei saa löytyä kuin 1/100 ml. Suurin osa suolistobakteereista on ihmiselle vaarattomia, mutta suureen määrään mahtuu todennäköisesti jokunen taudinaiheuttaja. Siksi bakteerien määrä käyttövedessä pidetään pienenä.
Uimavedessä suolistobakteerien maksimi on 500/100 ml.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/1997

Vastaaja:


Tapio Norha


tutkimuspäällikkö


Helsingin kaupungin ympäristökeskus, vesistötutkimus

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017