Hirvikärpäsen isäntäeläimiä ovat erilaiset kavioeläimet, Suomessa pääsääntöisesti hirvi, Ahvenanmaalla ja Etelä-Ruotsissa metsäkauris.

Keski-Euroopassa hirvikärpänen on löydetty eräiltä kotieläimiltä, esimerkiksi vuohilta ja lampailta. Se voi ahdistaa muitakin eläimiä, kuten lehmää tai ihmistä, mutta näiden verta se ei kykene käyttämään ravinnokseen.

Valitettavasti hyvin vähän tiedetään siitä, millä perusteilla hirvikärpänen valitsee uhrinsa. Retkeilijät tietävät, että jotkut joutuvat toistuvasti hirvikärpäshyökkäyksen kohteeksi, kun taas toiset saavat olla niiltä lähes kokonaan rauhassa. Ihmisten täytyy siis näyttää erilaisilta hirvikärpästen silmissä. Todennäköisimmin hirvikärpäsen huomio kiinnittyy ympäristöä tummempiin liikkuviin kohteisiin. Sen jälkeen se saattaa valita uhrinsa esimerkiksi kohteesta huokuvan hiilidioksidin tai lämpösäteilyn perusteella. Lämpösäteily tuntuisi vahvalta ehdokkaalta, koska hirvikärpäset ovat aktiivisia kuulaassa, kirpeässä syyssäässä, jolloin lämpösäteily erottuu helposti.

Toisaalta hirvikärpänen näyttäisi erottavan melko tarkasti karvapeitteen sijainnin, koska se useimmiten laskeutuu suoraan tukkaan tai esimerkiksi villapaitaan. Pahimpaan hirvikärpäsaikaan kannattaa käyttää kevyttä, hupullista anorakkia. Näin hyönteinen ei pysty laskeutumaan tukkaan vaan joutuu kiertämään kasvojen kautta, jolloin se on helpompi erottaa ja torjua.


Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2003

Vastaaja:


Larry Huldén


intendentti


Eläinmuseo

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018