Pallosatelliitti jää haaveeksi. Kuva: iStock
Pallosatelliitti jää haaveeksi. Kuva: iStock

Vaadittu voima tuhoaisi sekä pallon että mailan jo iskettäessä.

Matalimmilla Maata kiertävillä radoilla eli 100– 2 000 kilometrin korkeudessa saavutetaan vakaa rata ainakin joksikin aikaa, jos kiertävän kappaleen nopeus on noin 7,9 kilometriä sekunnissa.

Lisäksi pitää ottaa huomioon ilmakehä, joka kurottaa harvakseltaan ainakin 500 kilometrin korkeuteen. Sen molekyylit jarruttai-sivat pallon etenemistä ja vaikeuttaisivat sen pysymistä radalla.

Liikkeen hidastumista paikataan yleensä rakettimoottoreilla. Pesäpallossa sellaisia ei ole, joten pallo olisi mäjäytettävä avaruuteen niin suurella nopeudella, että se selviytyisi ilmakehän tuolle puolen ja voisi ryhtyä siellä Maan satelliitiksi.

Nopeutta, jolla avaruusraketti tai pesäpallo voi paeta Maan painovoimakentästä, kutsutaan pakonopeudeksi. Ilmakehän ulkopuolella se on 11,2 kilometriä sekunnissa. Niinpä tavallinen 160 grammaa painava pesäpallo pitäisi lyödä matkaan noin kahden miljoonan newtonin voimalla.

Pallolle kävisi kuitenkin köpelösti. Kovalla nopeudella ilmakehän läpi kiitävä pesäpallo muodostaisi eteensä sokkiaallon, joka kuumentaisi palloa ympäröivän ilman tuhansiin asteisiin. Pallo palaisi poroksi.

Pallon kärähdyksestä syntyisi tähdenlento. Emme tosin pääsisi todistamaan sitä, koska pesäpallo tuhoutuisi jo siinä vaiheessa, kun sitä lyötäisiin vaaditulla voimalla kohti avaruutta. Siinä tuhoutuisi kyllä mailakin.

Vastaajana Anne Liljeström,

toiminta- ja tiedotussuunnittelija, Tähtitieteellinen yhdistys Ursa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2018

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018