Tarvitsemme vanhaa tietoa yhteyksien rakentamiseen. Kuva: Shutterstock
Tarvitsemme vanhaa tietoa yhteyksien rakentamiseen. Kuva: Shutterstock

Aikansa kuvana ei koskaan.

Tieto on aikaansa sidottua ja siksi altis vanhenemiselle. Kirjastoissa ja hakuteoksissa se elää tietoisena itsestään. Esimerkiksi hakusanat taivas ja helvetti ovat erilaisia katolisten, luterilaisten ja muslimien tietosanakirjoissa.

Vanhentunutkin tietosanakirja, sanakirja tai kartta on arvokas tiedonlähde, koska se kertoo ilmestymisaikansa ajattelusta.

Emme tuhoa 1400-luvun Ptolemaioksen atlaksia siksi, että ne ovat puutteellisia. Tai sävellyksiä, jotka vanhenevat omista syistään.

Vanhentunut kieli on tietoa itsessään: 1950-luvun James Bond puhuu neekerittäristä ja kysyy, mitä hornaa oikein tapahtuu.

Tieto vanhenee ympäröivän yhteyden muuttuessa. Ilman kontekstia 1910-luvun yleisin rikos, lapsenmurha, olisi meille mysteeri.

Emme enää luota Turun akatemian väitöskirjojen maailmankuvaan tai kieleen. Emme käytä 1930-luvun lääkärikirjaa tai Petteri Järvisen ensimmäistä pc-käsikirjaa, mutta tarvitsemme niitä yhteyksien rakentamiseen.

Kansalliskirjaston pitkä häntä eli sata hyllykilometriä painettua aineistoa sisältää suurimmaksi osaksi vanhentunutta tietoa, mutta osana kansalliskokoelmaa se on merkityksellistä.

Kun valta vaihtuu, kirjastot siivotaan ensimmäisinä. Tiedon kronologia halutaan rakentaa uudelleen. Siksi Kansalliskirjasto ei tunne käsitettä ”vanhentunut tieto”. Säilytämme kaiken.

Vastaajana Kai Ekholm,

ylikirjastonhoitaja, Kansalliskirjasto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2017

Juuriyhteydet pitävät hengissä pitkään. Kuva: Shutterstock

Vanhimmat ovat olleet lähes satavuotiaita.

Kanto voi elää omilla varastoravinteillaan ja -hiilihydraateillaan pari vuotta, mutta ne kannot, joilla on juuriyhteyksiä eläviin puihin, saattavat säilyä elossa vuosikymmeniä. Juuriyhteyksiä on löydetty yli 150 puulajilta, muun muassa männyltä, kuuselta ja koivulta. Eniten niitä syntyy tiheässä kasvaville puille.

Kannon elossaolo havaitaan helpoimmin paksuuskasvusta, mikä havupuilla näkyy uusien vuosirenkaiden muodostumisena. Kantojen paksuuskasvusta on runsaasti tutkimuksia yli sadan vuoden ajalta pääosin Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Suomessa professori Paavo Yli-Vakkuri havaitsi 1940–1950-luvulla, että kaadettujen mäntyjen kannoista joka kymmenes oli jäänyt eloon. Hänen tuloksensa viittasivat siihen, että kanto voi juuriyhteyksillä säilyä elossa yhtä kauan kuin sen isäntäpuukin eli vuosikymmeniä.

Yli-Vakkuri havaitsi myös, että vesi voi kulkeutua kaadettujen puiden juuristoista niiden kanssa juuriyhteydessä oleviin eläviin puihin.

Keski-Euroopasta Juravuoristosta on raportoitu vuonna 1743 kaadetun hopeakuusen kannon olleen elossa vielä vuonna 1836. Kannossa oli 92 vuosirengasta, jotka olivat syntyneet hakkuun jälkeen. Kannon vanha keskiosa hakkuuta edeltäneeltä ajalta oli kokonaan kadonnut.

Vastaajana Heljä-Sisko Helmisaari,

metsämaatieteen professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017

Joillakin virtsaamistarve syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Aikuisen ihmisen virtsarakkoon mahtuu melko helposti noin neljä desilitraa virtsaa. Viimeistään silloin tekee mieli tyhjentää rakko. Jos tässä vaiheessa jää pidättelemään, tulee melko pian niin tukala olo, että haluaa vessaan ja kiireesti.

Virtsaamistarve on kuitenkin yksilöllinen. Joillakin pissahätä syntyy jo 2,5 desilitrasta.

Virtsan määrä vaihtelee juodun nestemäärän mukaan. Keskimäärin nautimme nesteitä sen verran, että pissaamme päivässä vähintään litran, usein enemmänkin. Pissakäyntejä kertyy siten vähintään kolme päivässä, mutta monesti useampia.

Jos pissaamista lykkää, virtsarakko venyy yli, ja se tuntuu kipuna. Kukaan ei kykenekään pidättämän pissaamista niin pitkään, että siitä olisi elimellistä haittaa.

Joissakin sairauksissa virtsarakon tyhjeneminen häiriintyy, ja silloin rakkoon voi toistuvasti kertyä liikaa virtsaa. Jos tilaa ei hoideta ajoissa, seuraukset ovat huonot. Rakon ylipaine välittyy virtsanjohtimia munuaisiin, jotka vaurioituvat nopeasti.

Vastaajana Pertti Mustajoki,

professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2017