Kyllä suosiota – ja epäsuosiota – on osoitettu niin kauan kuin Euroopassa on näytelmiä esitetty.

Kreikassa tapa oli suorastaan sääntö. Kreikkalaiset olivat hyvin kilpailuhenkisiä, ja myös teatteria tehtiin kilpailun merkeissä. Tuomarit tosin määräsivät näytelmien palkintojärjestyksen, mutta yleisön suosio oli olennainen kriteeri.
Monien roomalaisten näytelmäkirjailijoiden, esimerkiksi Plautuksen ja Terentiuksen, komedioissa on mukana lyhyt selostus, joka kuvailee näytelmän ensiesitystä. Joskus yleisö on taputtanut ja ehkä jopa kopistellut jalkoja, joskus taas yksinkertaisesti kävellyt teatterista ulos. Kerrotaan myös, että keisari Augustus lausui kuolinvuoteellaan viimeisinä sanoinaan: Acta est fabula, plaudite!, ’Näytelmä on loppu, taputtakaa!’. Tämä osoittanee, että tapa oli tavallinen.

Konserttisaleihin aplodeeraus tuli 1800-luvun jälkipuolella. Tätä ennen ylhäisökulttuurissa ei sopinut osoittaa kiinnostusta muusikkoja kohtaan. Joitakin poikkeuksia toki tunnetaan. 1700-luvun säveltäjämestari Wolfgang Amadeus Mozart esimerkiksi mainitsee yleisön aplodeeranneen hänelle kerran. Seuraavalla vuosisadalla Richard Wagner sai jo nauttia suosionosoituksista.
Hyvä muistuma tavan myöhäisyydestä on esimerkiksi Turun Uusi Aura -lehden kirjoitus vuodelta 1911. Lehti paheksuu, että yleisö häiritsi konserttia uudella tavalla, aplodeeraamalla.

Vastaaja:


Paavo Castrén ja Hannu Laaksonen


Paavo Castrén, klassisen filologian emeritusprofessori


Hannu Laaksonen, kulttuurihistorioitsija, Turun yliopisto