Kuva:  Radosław Drożdżewski / Wikimedia Commons
Kuva: Radosław Drożdżewski / Wikimedia Commons

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2013

Jos pallo on valmistettu venyvästä aineesta, se laajenee noustessaan, kun ympäröivä ilmanpaine alenee.

Niin kauan kuin pallon kuori ei aiheuta merkittävää paine-eroa pallossa olevan kaasun ja ympäröivän ilman välille, palloon kohdistuva noste pysyy vakiona. Niinpä pallo jatkaa nousuaan ilman ylärajaa, kunnes se hajoaa tai kuori lakkaa venymästä.

Jos pallon kuori ei veny, noste pienenee samaan tahtiin kuin ympäröivän ilman tiheys. Karkea nyrkkisääntö on, että jokainen viisi kilometriä puolittaa ilman tihey­den.

Näin foliokuorinen vappupallo, jonka paino olisi puolet sen maanpinnalla syrjäyttämän ilmamäärän painosta, nousisi viiden kilometrin tietämille. Sinne se jäisi kelluskelemaan, kunnes heliumia olisi tihkunut ulos niin paljon, että pallo alkaisi kutistua ja vajota. Epäilen kuitenkin, ettei tavallinen vappupallo kestä noususta syntyvää sisä- ja ulkopuolen paine-eroa, vaan rikkoutuu jo alempana.

Säähavaintopallot venyvät ja nousevat yli 20 kilometrin korkeuteen ennen kuin poksahtavat rikki. Nousu kestää jonkin tunnin. Niissä käytetään yleensä heliu­min sijasta vetyä, joka on halvempaa. 

Kaasupallojen korkeusennätys on 53 kilometriä. Näin korkealle nousevat pallot lähetetään maanpinnalta lähes tyhjinä, jotta kaasulla on tilaa laajeta. Niitä käytetään erilaisiin tieteellisiin tutkimuksiin, ja ne voivat pysyä ylhäällä viikkoja. Suurem­pien korkeuksien tavoittelussa haasteena on löytää riittävän ohutta, kestävää ja kevyttä materiaalia pallon kuoreksi.

Vastaaja:
Tiera Laitinen
tutkija
Ilmatieteen laitos

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018