Periaatteessa paperia voi kierrättää niin kauan kuin siinä on kuitua jäljellä.

Kuitu kuitenkin lyhenee jokaisen käyttökerran jälkeen ja samalla sen arvo raaka-aineena vähenee. Jo 3-4 kerran jälkeen kuidun lujuus on huomattavasti heikentynyt. Keskimäärin sama paperi hyödynnetään 6-7 kertaan.

Kiertokuidusta valmistetaan paperia samoin kuin ensikuidusta. Raaka-aineen lajittelu, siistaus ja siistausjätteen hävittäminen ovat ainoat lisävaiheet. Siistaukseessa keräyspaperista poistetaan painoväri ja epäpuhtaudet. Painoväristä poistuu vain noin 4/5 ja siksi massa tummenee hieman jokaisella kierrätyskerralla. Kuidutuksessa paperi lietetään massaksi, jolloin veden mukana syötetään painoväriä irrottavia kemikaaleja.

Kotikeräyspaperista tehdään uutta sanomalehtipaperia ja vaaleista konttoriarkeista taas pehmopaperituotteita, kuten talous ja wc-paperia sekä nenäliinoja. Myös lautasliinojen osuus on suuri. Keräyspahvi ja nestepakkauskartonki menevät hylsykartongin raaka-aineeksi. Pieni määrä käytetään lämpöeristeiden, lähinnä ns. ekovillan, sekä kirjekuorien ja munakennojen valmistukseen.

Uusiomassan osuus Suomen paperin ja kartongin valmistuksesta on noin 5%. Koko maailman kartonki- ja paperiteollisuuden raaka-aineesta kolmannes on kierrätettyä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 6/1999

Vastaaja:


Merja Salo


palvelupäällikkö


Paperinkeräys Oy

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018