Paleltumia aiheuttavat pakkasessa oleskelu tai kosketus kylmään pintaan.

Kylmävaurioita voi tosin syntyä leudoissakin säissä märkien vaatteiden, tuulen ja liikkumattomuuden yhteisvaikutuksesta. Varsinaiset jäätymisvammat eli kudosvauriot tapahtuvat kudosten jäädyttyä alle -2 celsiusasteen.

Kylmän esineen koskettaminen aiheuttaa kudoksen välittömän kuoleman. Solutuho on edessä, kun kosket taskulämpimin sormin 30 asteen pakkasessa lyhtypylvääseen.

Hitaissa paleltumissa kylmyys supistaa verisuonia ja samalla ääreisverenkierto hiipuu. Veri ei enää lämmitä kehon uloimpia osia, kuten korvia, nenää, sormia, varpaita ja poskia, joiden jäähtyminen kiihtyy entisestään. Vähitellen solujen aineenvaihdunta hidastuu, ne vaurioituvat ja kuolevat. Elimistö tavallaan uhraa ääreisosat suojellakseen elämän jatkumisen kannalta tärkeät sisäelimet.

Aineenvaihdunnan hiipumisen lisäksi soluissa tapahtuu muitakin muutoksia. Solujen ulkopuoliseen nesteeseen muodostuu jääkiteitä ja soluista poistuu nestettä, jonka seurauksena ne kuolevat.

Paikallisen paleltuman ensioireita ovat pistelevä kipu ja sitä seuraava tunnottumuus sekä vahankalpea iho. Pakkasenpurema voi syntyä myös salakavalasti ilman selviä oireita. Syvässä paleltumisvammassa ihokudos tuntuu koskettaessa kovalta.

Pakkasvoiteitä ei pitäisi käyttää, sillä ne tuudittavat väärään turvallisuuteen. Vaikka rasvan vuoraama iho ei tunnu kylmältä, se voi olla jo paleltunut.

Paras suoja pakkasta vastaan on paksu kerros tuulenpitäviä vaatteita. Muista, että tuuli lisää pakkasen purevuutta moninkertaisesti.

Vamman sattuessa lämmitä ja sulata paleltuma mahdollisimman pian. Mitä nopeammin toimit, sitä varmemmin vältät syvän paleltuman. Älä hankaa vahingoittunutta kohtaa lumella tai yritä lämmittää sitä kuumalla esineellä. Lämmin käsi tai ruumiinlämpöinen vesi ovat turvallisin ensihoito.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/2000

Vastaaja:


Eero Lehmuskallio


lääkintäeverstiluutnantti


Puolustusvoimat

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018