Makeaa vettä on henkeä kohti vajaat 10 miljoonaa kuutiometriä.

Lähes puolet siitä on jäänä Etelämantereella ja Grönlannissa, toinen puoli pohjavetenä. Suhteessa näihin vain vähän vettä on varastoituneena järviin, jokiin, kosteikkoihin ja biosfääriin.

Järvivettä on 40 000 kuutiometriä jokaista ihmistä kohti, puolet siitä tosin suolaista (mm. Kaspianmeri ja Kuollutmeri). Suomen järvissä on makeaa vettä jokaiselle suomalaiselle 45 000 kuutiometriä. Kanadassa on suuria ja syviä järviä, joten siellä järvivettä on kansalaista kohti lähes 20 kertaa niin paljon kuin Suomessa.

Jokivettä on maapallolla yhdellä kertaa vain 200 kuutiometriä asukasta kohti. Jokivesi kuitenkin vaihtuu keskimäärin yhdessätoista päivässä, joten vuoden aikana maapallon joissa virtaa vettä lähes 7 000 kuutiometriä asukasta kohti. Tämä vesimäärä muodostaa ihmiskunnan uusiutuvat vesivarat. Siihen sisältyy myös lähes kaikki uusiutuva pohjavesi, koska tämä virtaa ennen pitkää jokiin, ellei ihminen pumppaa sitä maaperästä.

Maapallon kosteikkojen vesimäärä on 2 000 kuutiometriä ihmistä kohti. Suomessa määrä on noin kymmenkertainen. Biosfäärissä vettä on 180 kuutiometriä jokaiselle, siitä keskimäärin 40–50 litraa meissä itsessämme. Yllämme leijuu vielä ilmakehän vesi, 2 300 kuutiometrin taakkana jokaisen harteilla.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2002


Vastaaja:


Esko Kuusisto


hydrologi


Suomen ympäristökeskus

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018