Makeaa vettä on henkeä kohti vajaat 10 miljoonaa kuutiometriä.

Lähes puolet siitä on jäänä Etelämantereella ja Grönlannissa, toinen puoli pohjavetenä. Suhteessa näihin vain vähän vettä on varastoituneena järviin, jokiin, kosteikkoihin ja biosfääriin.

Järvivettä on 40 000 kuutiometriä jokaista ihmistä kohti, puolet siitä tosin suolaista (mm. Kaspianmeri ja Kuollutmeri). Suomen järvissä on makeaa vettä jokaiselle suomalaiselle 45 000 kuutiometriä. Kanadassa on suuria ja syviä järviä, joten siellä järvivettä on kansalaista kohti lähes 20 kertaa niin paljon kuin Suomessa.

Jokivettä on maapallolla yhdellä kertaa vain 200 kuutiometriä asukasta kohti. Jokivesi kuitenkin vaihtuu keskimäärin yhdessätoista päivässä, joten vuoden aikana maapallon joissa virtaa vettä lähes 7 000 kuutiometriä asukasta kohti. Tämä vesimäärä muodostaa ihmiskunnan uusiutuvat vesivarat. Siihen sisältyy myös lähes kaikki uusiutuva pohjavesi, koska tämä virtaa ennen pitkää jokiin, ellei ihminen pumppaa sitä maaperästä.

Maapallon kosteikkojen vesimäärä on 2 000 kuutiometriä ihmistä kohti. Suomessa määrä on noin kymmenkertainen. Biosfäärissä vettä on 180 kuutiometriä jokaiselle, siitä keskimäärin 40–50 litraa meissä itsessämme. Yllämme leijuu vielä ilmakehän vesi, 2 300 kuutiometrin taakkana jokaisen harteilla.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2002


Vastaaja:


Esko Kuusisto


hydrologi


Suomen ympäristökeskus

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017