Tarkkoja lukuja on tosi hankala antaa, koska sähkövirran vaarallisuus riippuu niin monesta seikasta: esimerkiksi jännitteestä, jännitteiseen osaan koskettavan ihon kosteudesta ja kosketuspinta-alasta, virran vaikutusajasta ja virran kulkureitistä kehossa.

Sähköä kannattaa aina varoa, sillä yllättävän alhaisillakin jännitetasoilla saattaa kehon läpi kulkea virta, joka voi koitua kohtalokkaaksi.

Nyrkkisääntönä voi sanoa, että jos jännite on korkeintaan 24 volttia, siitä on lähes mahdotonta saada tappavaa sähköiskua Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että normaalit akut ja paristot sekä nykyään yleiset virtalähteet, jotka muuntavat pistorasiasta saatavan 230 V:n jännitteen 12 V:n jännitteeksi, ovat turvallisia käyttää, vaikka niiden pienjännitteiset osat ovatkin kosketeltavissa.

Muiden sähkölaitteiden jännitteisiä osia, jotka ovat tulleet kosketeltaviksi vaikkapa rikkoutumisen johdosta, on syytä visusti varoa. 

Vastaaja:


Hannu Mattila


yli-insinööri


Turvallisuus- ja kemikaalivirasto Tukes

kfa
Seuraa 
Viestejä2517
Liittynyt13.3.2008

Kuinka voimakas on pienin sähköisku, joka voi tappaa ihmisen?

Pienet jännitteet ja niiden aiheuttamat virrat ovat vaarallisia silloin, kun virta kulkee suoraan sydämen läpi. Siksi lääkintälaitteisiin liittyvät standardit ovat sähköturvallisuuden kannalta niin tiukkoja. Kun kontakti tapahtuu esimerkiksi suoneen työnnetyn neulan tai lähellä sydäntä tai sydänlihaksen sisällä olevan sondin kautta niin ihon vastus ei pääse rajoittamaan virtaa. Kädestä käteen mitattuna kehon resistanssi on luokkaa 300 ohmia, mikäli ihon vastusta ei tarvitse huomioida. Tämä...
Lue kommentti

Kim Fallström kfa+news@iki.fi

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018