Ei kai kukaan varsinaisesti.

Patenttijärjestelmän juuret juontavat vanhaan privilegimenettelyyn, hallitsijoiden oikeuteen myöntää yrittäjille – tavallisesti omille suosikeille – monopoleja tiettyjen hyödykkeiden valmistamiseen, uutuuksien maahantuontiin tai liiketoimien harjoittamisseen.

Maailman vanhimmaksi patenttilaiksi sanotaan venetsian patenttilakia vuodelta 1474. Tämä laki, joka takasi innovaation luojalle määrävuosiksi yksinoikeuden keksinnön käyttään, oli kuitenkin yksittäinen ilmiö, eikä sitä pidetä nykyisen käytännön suoranaisena edeltäjänä. Tämän kunnian saa Isossa-Britanniassa 1624 säädetty laki, joka rajoitti hallitsijan valtaa myöntää yksinoikeuksia: vastedes monopoleja sai antaa vain uusien tuotteiden tai valmistusmenetelmien todellisille keksijöille.

Ensimmäiset modernit patenttilajit, joissa virallisesti tunnustettiin sekä keksijä että keksijän oikeus saada suoja keksinnöilleen, laadittiin Yhdysvalloissa 1790 ja Ranskassa 1791. Ensimmäisen nykyaikaisen patentin sai Samuel Hopkins uuteen potaskan (pesuaineiden ja lasin raaka-aineena käytetyn kaliumkarbonaatin) valmistusmenetelmään.

Suomessa keksijän oikeus pantenttiin kirjattiin asetukseen vasta 1898, mutta ensimmäinen numeroitu patentti on myönnetty jo 1842. Sen sai mekaanikko L. G. Ståhle raudansulatusmasuunin lisälaitteeseen.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 7/1998

Vastaaja:


Kristiina Grönlund


neuvontayksikön päällikkö


Patentti- ja rekisterihallitus

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018