Jotkin kivikautiset luolamaalaukset esiintyvät taidekirjojen kuvituksissa ja lasketaan usein taidehistorian huippusaavutuksiin.

Chauvet’n tai Lascaux’n maa-lausten taiteilijan on luonnollisesti täytynyt harjoittaa taitoaan vuosien ajan, mutta harjoitustöitä ei liene tehty luolien seinämiin. Luolat ovat luultavasti olleet keskiaikaisten katedraalien kaltaisia pyhäkköjä, joten niitä ei olisi käytetty harjoituskappaleina. Pikemminkin ”luonnospaperina” on toiminut  esimerkiksi kostea rantahiekka.

Suurin osa luolataiteesta ei silti ole erityisen mestarillista vaan melko kaavamaista ja kömpelöäkin. Esimerkiksi joitakin Les Trois Frères’n luolan maalauksista voi pitää töhertelyinä.

Luolamaalaukset eivät oikeastaan ole taidetta siinä mielessä kuin se nykyään ymmärretään. Luolamaalausten estetiikka on vahvasti kytköksissä uskontoon, toimeentuloon ja yhteisöjen tärkeisiin sosiaalisiin tapahtumiin. Joidenkin tutkijoiden mukaan paleoliittisen kauden ihminen piti luolien kiviseinämää eräänlaisena kalvona maailmojen välillä; eläinkuvien tarkoituksena oli houkutella saaliseläinten sieluja henkimaailmasta tähän maailmaan.

Mahdollisen alkuperäisen käyttönsä vuoksi luolamaalauksia ei voi arvottaa pelkän taiteellisen vaikutelman tai teknisen taidon perusteella. Taitavakin maalari on saattanut tahallaan ”töherrellä”, jos perinteiset uskomukset ovat niin edellyttäneet. Tällainen maalaus on saattanut kivikautisten yhteisöjen mielestä olla tehokkaampi kuin meidän arvostamamme mestariteos.


Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2006



 

Vastaaja:


Antti Lahelma


arkeologi


Helsinki

Perinteiset tekniikat tuskin toimivat.

Tiettävästi kukaan ei ole vielä harrastanut seksiä avaruuden painottomuudessa – tai ainakaan kukaan ei ole tunnustanut.

Useimmat perinteiset tekniikat taitavat olla aika hankalia toteuttaa Newtonin lakien tehdessä tehtävänsä: kun työntää, työnnetty työntää takaisin yhtä suurella mutta vastakkaissuuntaisella voimalla.

Sitkeän huhun mukaan Nasa olisi aikoinaan testannut avaruusseksiä tieteellisesti – julkisuuteen vuodettu tutkimusraporttikin löytyy ne tistä.

Alustavien tutkimusten ja tietokonemallinnusten jälkeen avaruudessa kokeiltavaksi oli valittu kymmenen asentoa. Ilman apuvälineitä oli erittäin hankala selvitä, koska ”loppuvaiheessa jompikumpi testaajista tuli helposti irrottaneeksi otteensa kumppanistaan”.

Raportti suositteleekin remmikiinnitystä tai muunneltua makuupussia painottoman seksin apuvälineeksi.

Kyseessä on kuitenkin pelkkä kaupunkilegenda, joka lienee saanut alkunsa siitä, että sukkulalennolla STS-47 oli mukana aviopari, astronautit Mark Lee ja Jan Davis.

Totta sen sijaan on, että muuan yhdysvaltalainen pyhäkoulunopettaja on patentoinut painottomassa tilassa käytettävän seksihaarniskan.

Vastaajana Esko Valtaoja,

avaruustähtitieteen emeritusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Ei edes pölyhiukkasen vertaa.

Pieniä määriä ilmaisevat kuvailusanat ovat suosittuja muodoltaan kielteisissä, olemattomuutta tähdentävissä sanontatavoissa: ei hitustakaan, ei hiventäkään, ei hiukkaakaan, ei himpun vertaa.

Pöly on pienistä, keveistä hiukkasista koostuvaa ainetta ja pöläys siitäkin vain kevyt tuulahdus. Sanan ilmaisuvoimaa on murteissa ja arkipuheessa tehostettu lisäämällä pöläyksen eteen sopivasti sointuvia määritteitä: ei höykäsen pöläystä, ei pöyhösen pöläystä, ei pöykösen pölähtävää, ei pyhäsen pölähtävää.

Kaikkien perusmerkitys on sama: ei yhtään mitään.

Määritteen ei tarvitse välttämättä merkitä mitään täsmällistä, mutta höykä sopii yhteyteen erityisen hyvin, sillä kansankielessä se tunnetaan ilmassa leijuvan sumun tai kaasun merkityksessä. Höykänen selittyy sen johdokseksi.

Hölkäsen pöläys on yleisemmin tunnetun höykäsen pöläyksen muunnelma. Usein yhdessä esiintyvät sanat voivat vaikuttaa toistensa muotoon, mikä näkyy esimerkiksi lukusanaluetteloista. Höykäsen muuttumista hölkäseksi on äänteellisesti voinut vauhdittaa myös kaikille tuttu hölynpöly, jossa alkuosa on samaa juurta kuin verbeissä hölistä ja hölöttää.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018