Aakkosjärjestykselle on yritetty keksiä selityksiä, mutta kukaan ei ole onnistunut siinä.

Aakkoset ilmeisesti vain jäivät siihen järjestykseen, johon ne ensi kertaa pantiin.

Aakkoskirjoituksen keksivät noin vuonna 1700 ennen ajanlaskun alkua seemiläistä kieltä puhuneet kanaanilaiset kansat, jotka asuivat nykyisen Israelin ja Palestiinan alueella. Kuvamerkillä ei enää tarkoitettu kuvan esinettä vaan ensimmäistä äännettä sitä tarkoittavassa sanassa.

Alkuvaiheessa kirjaimet myös pantiin tiettyyn järjestykseen, joka vakiintui ja jota kaikki lainaajat sittemmin noudattivat. Syyriasta Ugaritin kaupungista tunnetaan paljon 1400–1300-luvuilta säilyneitä abc-tauluja, joissa kirjaimet on järjestetty peräkkäin. Ne ovat meidän aakkosjärjestyksemme esimuoto.

Kanaanilaisilta kansoilta aakkoset lainattiin foinikiaan, siitä kreikkaan, kreikasta etruskiin ja etruskista latinaan ja siitä kaikkiin Euroopan kieliin. Kreikkalaiset lisäsivät vokaalit, sillä seemiläisessä kirjoituksessa merkitään ainoastaan konsonantteja.

Alun perin ensimmäinen kirjain tarkoitti kurkunpään katkoäännettä, samaa, joka on suomen sanassa vaa'an. Kun kreikkalaiset eivät tarvinneet katkoäänteen merkkiä, he tekivät siitä alfa-vokaalinsa. He tekivät muitakin muutoksia, kuten seemiläisestä h:sta e:n.

C:n paikalla seemiläisessä järjestelmässä oli kreikan g:tä vastaava kirjain. Alkuaan a:n, b:n ja g:n jälkeen tulivat d ja h. Järjestelmää on muun muassa vokaalien takia mukailtu eri puolilla maailmaa, mutta aakkosjärjestyksen periaate on yhä sama. 

Vastaaja:


Tapani Harviainen


seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritusprofessori


Helsingin yliopisto

JPI
Seuraa 
Viestejä24831
Liittynyt5.12.2012

Mihin aakkosjärjestys perustuu?

Tuossa mainittiin kuvamerkit, joten siitä vähän: Kuvamerkillä ei esimerkiksi muinaisessa Egyptissäkään jo noin 5000 vuotta sitten tarkoitettu juuri koskaan kuvan esinettä tai oliota. Sanat koostuivat 1, 2 tai 3-konsonanttisista (ja puolivokaalisista) vain äänteitä tarkoittavista merkeistä ja lisäksi yhdestä tai joskus useammasta selventävästä merkistä ns. determinatiivistä. Vain tietyissä tapauksissa sanaa merkittiin yhdellä merkillä, mutta silloinkaan sana ei läheskään aina tarkoittanut sitä,...
Lue kommentti

3³+4³+5³=6³

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018