Eivät mihinkään, sillä yhtenäisten raiteiden lämpölaajeneminen on estetty tiukalla kiinnityksellä ja huomioimalla asennuslämpötila.

Aikaisemmin kiskonpätkien väliin jätettiin tilaa raiteiden lämpölaajenemiselle. Välit kuitenkin aiheuttavat turhaa meteliä. Niinpä vuodesta 1960 asti on tehty yhtenäisiä raiteita, joita nimitetään jatkuvakiskoraiteiksi.
Jatkuvakiskoraiteen yhtenäisiksi hitsattavat kiskot kiinnitetään ratapölkkyihin. Näin kiskon jännitykset siirtyvät pölkkyjen ja kiinnityksen kautta sepelin muodostamaan tukikerrokseen.

Asennus on tehtävä sopivassa, ns. neutraalilämpötilassa, jolloin lämpötilaeroista johtuva kiskon puristuminen tai venyminen on mahdollisimman pientä.

Poikkeuksellisen paahtavalla helteellä lämpölaajeneminen saattaa kuitenkin saada yliotteen. Silloin ei auta muu kuin katkaista molemmat kiskot jännitysten poistamiseksi.

Kehittyneiden työmenetelmien ja valvonnan ansiosta kiskojen vääntyminen ei ole enää aiheuttanut onnettomuuksia.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 2/1999

Vastaaja:
Jarmo Nurmi
teknikko
VR-yhtiöt, suunnitteluosasto

Neutroni
Seuraa 
Viestejä29581
Liittynyt16.3.2005

Mihin suuntaan yhtenäiset rautatiekikot laajenevat?

Tuossa jutussa tarkoitetaan ratageometriaa, joka ei muutu. Materiaalit kuitenkin laajenevat (yleensä, friikkejä erikoitapauksia on) poikittaissuunnassa, kun niitä puristaa pitkittäissuunnassa. Mittamuutosten suhdetta kuvataan Poissonin suhteella ja se on yleensä luiokkaa 0.1-0.3. Teräksellä muistaakseni 0.3:n luokkaa. Eli kiskojen poikkipinta elää lämpötilan vaihdellessa sekä lämpölaajenemisen (joka on estetty vain pituussuunnassa) että jännityksen takia. Muutokset ovat niin vähäisiä, ettei...
Lue kommentti

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018