Korvan soimisessa eli tinnituksessa kuulohermo ei välitä aivoihin ulkopuolista ääntä vaan joko korvan tai pään sisällä syntyneitä ärsykkeitä.

Äänet koetaan yksilöllisesti: päässä voi jyskyttää konepaja, pauhata vesiputous tai päristä puhelin. Tinnitus voi olla ajoittaista tai jatkuvaa. Täysin kuurokin saattaa kuulla tinnitusääniä – niitä voi verrata amputoidun kokemaan raajan haamusärkyyn.

Korvan soiminen ei ole varsinaisesti sairaus, pikemmin oire. Monesti syynä on kova melu, joka tuhoaa kuulosimpukan aistinkarvasoluja. Usein toistuessaan melu saattaa johtaa kuulon alenemiseen eli kuulovammaan, joka monesti merkitsee pysyvää korvien soimista.

Tinnituksen taustalla saattaa olla myös jokin korva- ja keskushermostosairaus tai muu yleissairaus. Lisäksi eräät lääkeaineet, kuten kiniini ja asetyylisalisyylihappo, voivat aiheuttaa korvien soimista.

Äänen syntymisestä ei ole tarkkaa tietoa. Tutkijat olettavat että kuuloaistin vaurio aiheuttaa kuulohermossa spontaania toimintaa, joka mielletään ääneksi. Esimerkiksi simpukan uloimmat aistinkarvasolut pystyvät tuottamaan signaaleja, jotka voidaan havaita tarkkojen mittalaitteiden avulla.

Puolet väestöstä kokee toistuvasti muutamien minuuttien kestoista korvien soimista melualtistuksen jälkeen. Tinnitus on jatkuva vaiva noin 10 prosentille väestöstä. Ammattiryhmistä erityisesti muusikot, sotilaat ja teollisuustyöntekijät kärsivät korvien soimisesta. Toistuvat äänet kiusaavat pahiten illan ja yön hiljaisuudessa vaikeuttaen nukkumista.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 3/1997

Vastaaja:


Eero Akaan-Penttilä


ylilääkäri


Kuulonhuoltoliitto

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018