Kosmoksen äärillä jopa tuhansien galaksien kirkkaudella pelleilevä blasaari on kvasaari, joka näkyy villistä kulmasta.



Kvasaarit taas ovat erittäin kirkkaita, kaukaisia kohteita. Niiden oletetaan olevan tavallisia galakseja, joilla on erikoislaatuinen keskusta.

Useimmat niistä näyttävät pistemäisiltä, sillä ydin on niin häikäisevä, ettei ympäröivä galaksi näy suurillakaan kaukoputkilla. Joka tapauksessa kvasaarien säteily tulee galaksin keskeltä, pieneltä, planeettakunnan kokoluokkaa olevalta alueelta. Silti kvasaarit loistavat krikkaammin kuin sadat galaksit yhteensä.

Ainoa tapa tuottaa näin valtava energia pienellä alueella on käyttää jättiläismäistä mustaa aukkoa. Kvasaarin keskellä oletetaankin olevan musta aukko, jonka massa on kymmenen tai jopa tuhat miljoonaa Auringon massaa. Suuri energia muodostuu, kun aukkoon putoavan kaasun gravitaatioenergia muuttuu säteilyksi juuri ennen kaasun lopullista katoamista mustan aukon kitaan.

Tuhoaan kohti syöksyvä kaasu muodostaa aukon ympärille kiekon. Osa kiekon kaasusta karkaa muodostaen kvasaarin kummallekin puolelle (aukon pyörähdysakselien suuntaisesti) valtavan, lähes valonnopeudella liikkuvan suihkun. Jos kaasusuihku osoittaa suoraan meitä kohti, kvasaaria kutsutaan blasaariksi.

Jännittävää kvasaareissa on muun muassa niiden leikittely hurjalla energiallaan: villeimmät kääntävät tuhannen miljoonan Auringon energiaa vastaavan säteilyn päälle ja pois jopa 15 minuutissa.

Tätä ja muita blasaarien saloja pohditaan ensi kesänä Turun yliopiston Tuorlan observatorion järjestämässä kansainvälisessä kokouksessa (22.-26.6.), joten kesän sanomalehdissä saattaa olla kiinostavia uutisia kosmoksen ääriltä.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 4/1998

Vastaaja:


Leena Tähtinen


toimittaja, tähtitieteen dosentti


Turun yliopisto

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017