Salaisuus löytyy juurista. Kuva: Shutterstock
Salaisuus löytyy juurista. Kuva: Shutterstock

Se ei tarvitse ylimääräistä typpeä uutta kasvukautta varten.

Leppä saattaa joinain syksyinä pudottaa lehtensä vihreinä ja joinain ne ehtivät ruskettua ennen putoamistaan, mutta kunnollisia ruskan värejä niihin ei kehity.

Ilmiö liittyy todennäköisesti siihen, että lepällä on juurissaan nystyröitä ja niissä aktinomykeettejä eli bakteereja, jotka pystyvät sitomaan ilmakehän typpikaasua ammoniumioneiksi. Tällä tavoin leppä saa runsaasti typpiyhdisteitä eikä ole riippuvainen maaperästä saamastaan typestä.

Typpi on Suomen maaperässä hyvin yleisesti varsin niukka ravinne, ja siksi kasvit pyrkivät yleensä pitämään sen tallessa ja ottavat lehtiensä lehtivihreässä eli klorofyllissä olevan typen talteen syksyllä. Siksi muiden lehtipuiden lehdet menettävät vihreän värinsä ja niiden alta paljastuvat esimerkiksi koivulle tyypilliset keltaiset karotenoidit. Ne valmistavat myös muita väriaineita, kuten antosyaaneja, jotka antavat lehdille punaisen sävyn.

Lepällä on käytössään niin runsaasti typpeä, että se ei ota klorofyllimolekyylien sisältämää typpeä talteen vaan antaa lehtien pudota vihreinä. Tästä on vielä se hyöty, että vihreät lehdet toimivat maanparannusaineena lepän tyvessä ja luovat lepän juurille otolliset olot.

Vanhan kansanviisauden mukaan kukkamulta kannattaa ottaa lepän alta, sillä siellä maaperä on erityisen typpipitoista.

Vastaajana Kurt Fagerstedt,

kasvifysiologian professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018