Taivaan vaihtoehto kävi mielessä. Kuva: Shutterstock
Taivaan vaihtoehto kävi mielessä. Kuva: Shutterstock

Kuljetus tulisi kalliiksi.

Kun ydinjätehuoltoa aikoinaan mietittiin, Aurinkoon lähettäminen oli yksi vaihtoehto. Se ei kuitenkaan ole käytössä olevalla tekniikalla mahdollista, taloudellisesti kannattavaa eikä turvallista.

Lastin vieminen pelkästään Maan kiertoradalle vaatii massaansa nähden todella paljon energiaa eli rakettipolttoainetta. Aurinkoa tavoiteltaessa energian tarve on vielä suurempi, monisatakertainen kuljetettavaan massaan verrattuna.

Toinen ongelma on kantorakettien kapasiteetti.

Ydinjätteitä on koko maailmassa arvioiden mukaan satojatuhansia tonneja. Yhteen rakettiin mahtuu vain pieni määrä jätettä. Tarvittaisiin todella monia laukaisuja. Jos laukaisuja tehtäisiin esimerkiksi päivittäin vuosien ajan, onnettomuusriski olisi melko suuri.

Vastaajana Kai Hämäläinen, toimistopäällikkö, Säteilyturvakeskus.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Neutroni
Seuraa 
Viestejä28272
Liittynyt16.3.2005

Miksei ydinjätettä lähetetä Aurinkoon?

apassi kirjoitti: Minkä takia lähtönopeus on noin paljon suurempi aurinkoon? Eikö itseasiassa pitäisi olla helpompi mennä aurinkoon auringon painovoiman vuoksi? Jos raketti laukaistaa Maasta niin että se vapautuu juuri ja juuri planeetan painovoimasta, sillä on Maan ratanopeus, noin 30 km/s ja se on samanlaisella ympyräradalla kuin Maa, vain vähän eri kohdassa. Jos halutaan Aurinkoon, rata pitää muuttaa sellaiseksi, että se leikkaa Auringon näkyvän pinnan. Edullisin tapa se suoraan on jarruttaa...
Lue kommentti
apassi
Seuraa 
Viestejä287
Liittynyt2.12.2011

Miksei ydinjätettä lähetetä Aurinkoon?

Näinonnäreet kirjoitti: Itse asiassa ulkoavaruuteen lähettäminen olisi paljon helpompaa kuin aurinkoon lähettäminen. Ulkoavaruuteen tarvitaan lähtönopeus 17 km/s kun taas aurinkoon 32 km/s. Mutta jopa 17 km/s on kova haaste nykyraketeille suuremmilla lasteilla, ja tietysti kallis. Minkä takia lähtönopeus on noin paljon suurempi aurinkoon? Eikö itseasiassa pitäisi olla helpompi mennä aurinkoon auringon painovoiman vuoksi?
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018