Kaivon vedenpinta on normaalisti samalla korkeudella kuin pohjaveden pinta kaivon välittömässä ympäristössä.

Kaivo kuivuu, kun pohjaveden pinta laskee kaivon pohjan alapuolelle. Jos kuivuminen on tapahtunut äskettäin, pohjavesi voi vielä olla hyvin lähellä kaivon pohjaa. Tällöin palokunnan kaivoon pumppaama vesi ei yleensä pakene kovin vauhdikkaasti. Jos kuivuutta on jatkunut pitkään, pako on nopeaa.

Huomattava merkitys on kaivoa ympäröivän maa- tai kiviaineksen vedenjohtavuudella. Jos kaivossa on normaalioloissa vähähkösti vettä, maaperän vedenjohtavuus ei ole kovin hyvä. Tälläisessa kaivossa kannettukin vesi viihtyy paremmin kuin runsaasti vettä antavassa kaivossa. Todella hyvä kaivo voi siis olla nopea kannetun veden hävittäjä. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kannettu vesi katoaa hiekka- tai soramaalle rakennetusta kaivosta nopeammin kuin moreenimaalle tehdystä.

Käytännön kokemukset osoittavat myös, että joihinkin kaivoihin voi tuoda vettä kohtalaisella menestyksellä. Palokunnan tankkiauton lastista voi vielä viikon kuluttua olla osa jäljellä. Toisaalta on myös kaivoja, joiden pohja paistaa melkein saman tien kun tankkiauton perävalot ovat kadonneet tienmutkan taakse.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2003

Vastaaja:


Esko Kuusisto


hydrologi


Suomen ympäristökeskus

Esiäidin kannatti kyllästyä. Kuva: SPL/MVPhotos

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017