Kaivon vedenpinta on normaalisti samalla korkeudella kuin pohjaveden pinta kaivon välittömässä ympäristössä.

Kaivo kuivuu, kun pohjaveden pinta laskee kaivon pohjan alapuolelle. Jos kuivuminen on tapahtunut äskettäin, pohjavesi voi vielä olla hyvin lähellä kaivon pohjaa. Tällöin palokunnan kaivoon pumppaama vesi ei yleensä pakene kovin vauhdikkaasti. Jos kuivuutta on jatkunut pitkään, pako on nopeaa.

Huomattava merkitys on kaivoa ympäröivän maa- tai kiviaineksen vedenjohtavuudella. Jos kaivossa on normaalioloissa vähähkösti vettä, maaperän vedenjohtavuus ei ole kovin hyvä. Tälläisessa kaivossa kannettukin vesi viihtyy paremmin kuin runsaasti vettä antavassa kaivossa. Todella hyvä kaivo voi siis olla nopea kannetun veden hävittäjä. Nyrkkisääntönä voi pitää sitä, että kannettu vesi katoaa hiekka- tai soramaalle rakennetusta kaivosta nopeammin kuin moreenimaalle tehdystä.

Käytännön kokemukset osoittavat myös, että joihinkin kaivoihin voi tuoda vettä kohtalaisella menestyksellä. Palokunnan tankkiauton lastista voi vielä viikon kuluttua olla osa jäljellä. Toisaalta on myös kaivoja, joiden pohja paistaa melkein saman tien kun tankkiauton perävalot ovat kadonneet tienmutkan taakse.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2003

Vastaaja:


Esko Kuusisto


hydrologi


Suomen ympäristökeskus

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018