Kysymyksen voisi muotoilla uudelleen: miksei sama vetovoimalaki, joka pudottaa omenan maahan, tipauta Kuuta niskaamme?

Selvitetään tilannetta sujauttamalla Maa pussiin, joka poistaa planeettamme vetovoiman.

Silloin kuu jatkaa matkaansa suoraviivaisesti. Kun maapallon vetovoima palautetaan, se ”pudottaa” Kuun takaisin Maata kiertävälle, melkein ympyränmuotoiselle radalle. Vetovoima vaikuttaa kuuhun siis samalla tavalla kuin omenaan, mutta Kuulla on ”luonnollinen” halu karata Maan tuntumasta.

Kuun rimpuilun voimakkuus (kuten omenankin) riippuu sen ratanopeudesta. Kiertolaisemme pysyy nykyisellä radallaan, koska siellä sen liikevoima ja Maan vetovoima ovat yhtä suuria. Jos Kuu menettäisi jostain syystä nopeuttaan, se mäjähtäisi ennemmin tai myöhemmin niskaamme. Jos se taas saisi tarpeeksi lisää vauhtia, se poistuisi somistamasta yötämme.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 1/1997

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


toimittaja

JPI
Seuraa 
Viestejä24813
Liittynyt5.12.2012

Miksei kuu putoa maahan?

korant 08.08.2014 klo 00:36 Kuu pyrkii etenemään nopeudellaan suoraviivaisesti ja sen suunnan muuttaminen vaatii voimaa mikä saadaan Maan gravitaation välittämästä vetovoimasta. Jatkuva suunnan muutos on Kuun keskeiskiihdytystä jota Kuu vastustaa keskipakovoimallaan. Maan vetovoima ja Kuun keskipakovoima ovat joka hetki yhtäsuuret jolloin Kuu pysyy radallaan. Ratanopeus vaihtelee hieman koska Kuun kiertorata on hieman ympyrästä poikkeava ellipsi jolloin Maan vetovoima vuoroin kiihdyttää ja...
Lue kommentti

3³+4³+5³=6³

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018