Jotkin heimot pitivät itse itseään punaisina. Kuva: iStock
Jotkin heimot pitivät itse itseään punaisina. Kuva: iStock

Nimi levisi käyttöön ranskalaisten uudisasukkaiden teksteistä.

Historiankirjoissa esitetään usein, että ”punanahka” kuvastaa Newfoundlandin alueella Kanadassa eläneiden beothukien tapaa värjätä itsensä okralla punaiseksi ja että eurooppalaiset uudisasukkaat ovat tästä syystä alkaneet kutsua Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita punanahoiksi.

1700-luvun kirjallisten lähteiden tarkempi tutkimus kuitenkin osoittaa, että ainakin osa alkuperäisasukkaista määritteli itsensä punaisiksi ja uudisasukkaat valkoisiksi.

Ensimmäiset maininnat punanahoista juontuvat 1700-luvun loppupuolelta, jolloin alkuperäisasukkaat neuvottelivat ranskalaisten uudisasukkaiden kanssa Illinoisin ja Louisianan alueilla Yhdysvalloissa. Alkuperäisasukkaiden tuolloin itsestään käyttämä nimitys on käännetty ranskalaisiin lähteisiin sanalla punanahat. Niistä nimitys levisi edelleen englannin kieleen.

1800-luvulla alkuperäiskansojen elintila kaventui ja rasismi alkoi nostaa päätään. Punanahka-nimityksestä tuli arvottava: alkuperäisasukkaat alettiin nähdä valkoihoisia alempiarvoisina ihmisinä.

1900-luvun alkupuolen lännenelokuvat korostivat punanahkojen verenhimoisuutta ja eläimellisyyttä entisestään.

Vastaajana Karolina Kouvola,

uskontotieteen tohtoriopiskelija, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2018

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018