Pystyunet vaativat mekanisminsa. Kuva: Shutterstock
Pystyunet vaativat mekanisminsa. Kuva: Shutterstock

Pystyasennosta pääsee nopeasti pakoon.

Eri lajeilla on omat tyypilliset unipaikat ja uniasennot.

Unen aikana eläin katkaisee yhteyden ulkomaailmaan ja saattaa itsensä tällä tavoin alttiiksi vaaroille. Saaliseläimet pyrkivät ensisijaisesti valitsemaan suojaisan unipaikan, jonne pedoilla ei ole pääsyä. Sellaisia ovat esimerkiksi jyrkkien kallioiden rinteet ja hyvät pensaikot.

Makuuasentoa suosii unen aikainen lihasjänteyden väheneminen ja jopa täydellinen häviäminen tietyssä univaiheessa. Tällöin eläin ei pysyisi jaloillaan. Esimerkiksi kirahvi voisi rojahtaessaan vaurioittaa itseään pahastikin.

Joillakin lajeilla on kehittynyt mekanismeja, jotka estävät haaverit, ja nukkuminen voi tapahtua myös seisaaltaan.

Esimerkiksi hevosen nivelet loksahtavat lukkoon niin, etteivät jalat petä alta edes lihasten rentoutuessa. Näin eläin pysyy pystyssä, vaikka lihakset ovat rentoina.

Pystyasennossa on etunsa. Siitä pääse nopeasti käpälämäkeen, jos vaara uhkaa. Makuulta ponnistaminen voisi kestää kohtalokkaan kauan.

Useimmat eläimet nukkuvat tosin pystyssä vain lyhyitä aikoja yhteen menoon, jotkin lajit vain muutamia minuutteja.

Vastaajana Tarja Stenberg,

fysiologian dosentti, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018