Luonnon skaala päättyy violettiin. Kuva: Shutterstock
Luonnon skaala päättyy violettiin. Kuva: Shutterstock

Ihminen kantaa päävastuun väreistä.

Vastaus kysymykseen ei ole aivan lyhyt ja yksiselitteinen. Luonto ei tunne täysin mustia kasviksia ja vihanneksia, ainoastaan syvän punaisia tai violetteja. Mitä enemmän pigmenttiä, sitä tummempi väri.

Vain osa vihannesten väreistä on syntynyt luonnonvalinnan kautta. Jalostuksen merkitys on kaikkein suurin. Ihminen on jalostanut tietämättään tai tietoisesti vihanneksia nykyisenlaisiksi.

Luonnonporkkanassa on kyllä porkkanan makua, mutta ei oranssia väriä. Nykyisen värin valikoi ihminen. Erikoisen väriset tummat porkkanat, perunat ja punajuuret ovat myös pitkällisen valintajalostuksen tulosta.

Olisiko niin, että hyvin tummia vihanneksia ei ole haluttu jalostaa, koska niitä on vaikea erottaa pilaantuneista?

Nykyään on jo toisin. Ihmiset ovat kokeilunhaluisia, eikä elintarvikkeita tuoteta pelkästään hengenpitimiksi vaan myös estetiikan takia. Tämä on saanut kasvinjalostajat tuottamaan hyvin vaihtelevan värisiä kasviksia. Kaupassa myydään niin tummia, valkoisia kuin raidallisiakin juureksia.

Väriaineet ovat niin kasvin kuin ihmisen kannalta tärkeitä. Ne toimivat sekä varastoaineina että antioksidantteina tai antikarsinogeenisina yhdisteinä.

Vastaajana Kurt Fagerstedt,

kasvifysiologian professori, Helsingin yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2017

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018