Muinaisille roomalaisille tulkinta oli selvä. Kuva: Shutterstock
Muinaisille roomalaisille tulkinta oli selvä. Kuva: Shutterstock

Sanonta alkoi elää omaa elämäänsä.

Paradoksaaliselta näyttävä muoto on tehokas tyylikeino, mutta ristiriitaisuuden ja moniymmärteisyyden vaikutelmaa selittää myös sanonnan pitkä käyttöhistoria.

Suuri määrä meidän tuntemistamme elämänviisauksista juontuu tavalla tai toisella antiikin kulttuurista, esimerkiksi Ciceron tai muiden tunnettujen ajattelijoiden puheista tai roomalaisesta oikeuskäytännöstä. Usein niitä siteerataankin latinankielisissä asuissa, kuten Exceptio probat regulam ’poikkeus vahvistaa säännön’ ja Nulla regula sine exceptione ’ei sääntöä ilman poikkeusta’.

Sananlaskuihin liittyy usein tulkintaongelmia, koska ne ovat alkaneet elää omaa elämäänsä alkuperäisestä asiayhteydestä irrallaan ja niiden kieliasukin on hioutunut niukaksi ja virtaviivaiseksi. Niitä on siteerattu ja varioitu ulkomuistista, ja usein ne on alun perinkin esitetty vain suullisesti.

Sananlaskussa Exceptio probat regulam on alkuaan ollut jatko-osa: in casibus non exceptis ’tapauksissa, joita ei ole määritelty poikkeuksiksi’. Kun se on pudonnut pois, sananlaskuun ei ole jäänyt mitään sellaista, mikä olisi viitannut tietoiseen määrittelyyn. Tämä on tarjonnut mahdollisuuden moniin erilaisiin tulkintoihin, esimerkiksi sellaiseen, että poikkeuksien havaitseminen tekee ihmisen tietoiseksi yleisistä säännönmukaisuuksista.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2017

wisti
Seuraa 
Viestejä12241
Liittynyt12.2.2013

Miksi poikkeus vahvistaa säännön?

Stadin Santtu kirjoitti: En ole latinisti, mutta olen ymmärtänyt niin, että pieni oikaisu käännöksessä on johtanut tässä asiassa pieneen tulkinnalliseen väärinkäsitykseen. Eikö oikeampi käännös olisi 'poikkeus koettaa sääntöä'? Ja kyllä, koettamalla eli testaamalla vahvistaa säännön silloin kun sääntö kestää koetuksen. Nykytulkinta kuitenkin lähtee siitä, että kun jokin poikkeus ei mahdu säännön sisään, niin ei haittaa, kyseinen poikkeus kuuluu silti säännön piiriin. Näin sitten perustellaan...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018