Käy kumpaankin. Kuluttaja päättää, käyttääkö. Kuva: Shutterstock
Käy kumpaankin. Kuluttaja päättää, käyttääkö. Kuva: Shutterstock

Vanhat käsitykset istuvat sitkeässä.

Sähköön lämmitysmuotona on suhtauduttu ristiriitaisesti pitkään. On ajateltu, että sähkö olisi liian arvokas tai pitkälle jalostettu tuote lämmitykseen.

Päättely kulkee näin: jos ensin polttoaineen lämmöllä tuotetaan sähköä ja sitten taas sähköllä lämpöä, on hyötysuhde heikko. Polttamalla polttoainetta rakennuksessa saadaan energiasta enemmän talteen.

Vanha ”viisaus” on vanhentunut. Sähköä ei enää juuri tehdä polttamalla, paitsi hyvän hyötysuhteen yhteistuotantossa. Tuotanto on myös nopeasti kehittymässä ilmastoneutraaliksi. Lisäksi sähköön perustuvissa maalämpöratkaisuissa saadaan jopa moninkertainen määrä lämpöä pienellä sähkömäärällä.

Sähkölämmitys lisää sähkön tarvetta kylminä aikoina, ja energiajärjestelmään joudutaan investoimaan sen vuoksi enemmän. Toisaalta sähkölämmitys tasaa jo nyt viikon ja vuorokauden sisäistä sähköntarvetta, ja tulevaisuudessa se pystyy tarjoamaan kysyntäjoustoa.

Liikenteessä tilanne oli alun alkaen toinen. Polttomoottorin hyötysuhde on onneton verrattuna sähkömoottorin hyötysuhteeseen. Sähkö on energiatehokasta, vaikka se tuotettaisiin melko kehnolla hyötysuhteella, ja sähköautojen ilmastopäästöt ovat vain murto-osa polttomoottorien päästöistä.

Sähköautojen yleistyminen olisi ongelma sähköjärjestelmälle, jos niitä ei ladattaisi fiksusti. Tämä on kuitenkin ratkaistavissa.

Sähkö on siis ihan yhtä hyvä käyttövoima niin autoon kuin kodin lämmitykseen. Käyttäjät lopulta ratkaisevat, onko se parempi kuin vaihtoehdot.

Vastaajana Jukka Leskelä, toimitusjohtaja, Energiateollisuus.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2017

Punde
Seuraa 
Viestejä2041
Liittynyt13.12.2016

Miksi sähkö kelpaa autoihin, mutta ei lämmitykseen?

Miksi joku kevyt kolmipyörä? Miksi ei nelipyörä? A) Nuo kolmipyörät ovat käsittääkseni veroteknisistä syistä tehtyjä vekottimia. Kaikin puolin huonoja lisäksi. B) Tai invalidi käyttöön tehtyjä vekottimia. Moottorilla tai ilman. C) Onko olemassa yhtään hyvää ja tarkoituksen mukaista kolmipyörää? Mielestäni edes lasten kolmipyörä ei ole sitä. Nimimerkillä huulensa sellaisella halkaissut. Huonolla tiellä / kelillä siitä "kolmannesta" pyörästä ei ole kuin haittaa. Jos ajokki vetää kahdella pyörällä...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018