Liikkuessaan ihminen raivaa tieltään pois ilmaa.

Tavallisesti tuulella tarkoitetaan ilman siirtymistä paikasta toiseen, mutta vaikka ilma pysyisi paikallaan ja vain ihminen liikkuisi, sekin koetaan usein tuuleksi. Mitä nopeammin liikutaan, sitä tuulisemmalta tuntuu. Jo tämän takia voi usein tuntua siltä, että on vastatuulta, vaikka periaatteessa olisi täysin tyyntä.

Jotta liikkuessa tuntuisi olevan tyyntä, pitäisi myötätuulen olla samaa luokkaa oman liikenopeuden kanssa. Tästä syystä veikkaisin, että esimerkiksi pyöräilijöiden mielestä on useammin vastatuulta kuin kävelijöiden. Tuuli ei nimittäin maa-alueilla läheskään aina puhalla selkään seitsemää metriä sekunnissa, mikä lienee tyypillinen pyöräilyvauhti.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2013

Vastaaja:


Pauli Jokinen


Pauli Jokinen


Ilmatieteen laitos

Puuhevonen
Seuraa 
Viestejä5359
Liittynyt9.1.2011

Miksi aina tuulee vastaan?

Väärä vastaus. Syy on yleensä siinä, että kun iltasella kuuden maissa polkupyöräilee baariin, niin on vielä kova vastatuuli. Mutta kun yöllä pyöräilee takaisin kotiin, niin tuuli on jo yöksi tyyntynyt, joten ei pääse nauttimaan paluumatkalla myötätuuleen pyöräilemisestä. Tämä logiikka toimii ainakin jos asuu Länsi-Turussa!
Lue kommentti

»According to the general theory of relativity space without aether is unthinkable.»

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018