Intiaanikesä on käännöslaina.

Sana on tullut meille englannin kielestä (Indian summer) luultavasti ruotsin kielen kautta (indian sommar). Se saattaa olla alun perin lähtöisin Yhdysvaltain intiaaneilta, jotka uskoivat, että syksyn lämpimät päivät syntyivät jumalien lähettämistä lempeistä tuulista. Sakari Virkkusen Fraasisanakirjan (Otava 1981) mukaan toimittaja Lauri Pelkonen käytti sanaa ensi kerran Helsingin Sanomissa vuonna 1935.

Nykyisin intiaanikesällä ei tarkoiteta ainoastaan jälkikesää, vaan sen merkitys on laajentunut. Arkikielessä mikä tahansa helleaalto merkitsee intiaanikesää.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/1997

Vastaaja:


Riitta Eronen


tutkija


Kotimaisen kielten tutkimuskeskus

tli
Seuraa 
Viestejä1065
Liittynyt11.11.2005

Miksi alkusyksyn helteitä sanotaan intiaanikesäksi?

Tuo ajatus vain juolahti mieleeni heti, kun näin termin "Indian summer" isolla kirjaimella, sillä itse kääntäisin sen automaattisesti Intian kesäksi. Termin tulkinta ilmeisesti riippuu aika paljon siitä, missä se on maantieteellisesti syntynyt. Jos se on syntynyt Pohjois-Amerikassa, niin mahdollinen yhteys intiaanikulttuureihin kait on ilmeinen, vaikka sitä ei ehkä kuitenkaan ole kuultu intiaanien suusta, sillä ymmärtääkseni vaikkapa irokeesit puhuivat irokeesia tai jotain vastaavaa eikä...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018