Intiaanikesä on käännöslaina.

Sana on tullut meille englannin kielestä (Indian summer) luultavasti ruotsin kielen kautta (indian sommar). Se saattaa olla alun perin lähtöisin Yhdysvaltain intiaaneilta, jotka uskoivat, että syksyn lämpimät päivät syntyivät jumalien lähettämistä lempeistä tuulista. Sakari Virkkusen Fraasisanakirjan (Otava 1981) mukaan toimittaja Lauri Pelkonen käytti sanaa ensi kerran Helsingin Sanomissa vuonna 1935.

Nykyisin intiaanikesällä ei tarkoiteta ainoastaan jälkikesää, vaan sen merkitys on laajentunut. Arkikielessä mikä tahansa helleaalto merkitsee intiaanikesää.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 5/1997

Vastaaja:


Riitta Eronen


tutkija


Kotimaisen kielten tutkimuskeskus

tli
Seuraa 
Viestejä1057
Liittynyt11.11.2005

Miksi alkusyksyn helteitä sanotaan intiaanikesäksi?

Tuo ajatus vain juolahti mieleeni heti, kun näin termin "Indian summer" isolla kirjaimella, sillä itse kääntäisin sen automaattisesti Intian kesäksi. Termin tulkinta ilmeisesti riippuu aika paljon siitä, missä se on maantieteellisesti syntynyt. Jos se on syntynyt Pohjois-Amerikassa, niin mahdollinen yhteys intiaanikulttuureihin kait on ilmeinen, vaikka sitä ei ehkä kuitenkaan ole kuultu intiaanien suusta, sillä ymmärtääkseni vaikkapa irokeesit puhuivat irokeesia tai jotain vastaavaa eikä...
Lue kommentti

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017