Monet selkärangattomat pystyvät regeneroitumaan eli uusiutumaan kasvattamalla uuden osan tuhoutuneen kudoksen tai elimen tilalle.

Ihmisen ja muiden selkärankaisten uusiutumiskyky yltää yleensä vain haavojen paranemiseen, poikkeuksena liskot ja sammakkoeläimet. Eräillä nisäkkäillä, kuten rotalla, uusiutuvat maksa ja jossakin määrin myös lihaskudos.

Uusiutumiskyky perustuu siihen, että osa soluista on säilynyt erilaistumattomina alkeissoluin, jotka kudoksen tuhoutuessa herkistyvät ja muuttuvat varsinaisiksi kudossoluiksi.

Valtaosa ihmisen soluista on liian pitkälle erilaistuneita, jotta ne pystyisivät rakentamaan uuden raajan. Katkenneen raajan hermotkaan eivät varsinaisesti kasva, vaan solut työntävät hermosäikeen tuppeen jatketta, lähinnä solulimaa ja hermorihmoja. Myös katkaistun luun päähän muodostuu kalvoa, mutta luusoluilta puuttuu kyky tuottaa poistetun kudoksen muotoista luulta. Myös ihmisen lihaskudoksen uusiutumiskyky on heikko.

Julkaistu Tiede 2000-lehdessä 3/1997

Vastaaja:


Mikko Niemi


anatomian emeritusprofessori


Turun yliopisto

MooM
Seuraa 
Viestejä6038
Liittynyt29.6.2012

Miksi amputoitu raaja ei kasva entiselleen?

optimistx 04.09.2015 klo 09:55 SamikoKu 04.09.2015 klo 05:51 ... Neljä kättä olis kyllä kätevää. Alemmilla vois nojata polviin kun ylemmillä nostais jotain raskasta. Seksissäkin niistä olisi hyötyä. Nykyiset sukupolvet ovat rappeutuneet pahasti. Muinaissuomalaisilla oli kielitieteellis-homeopaattisten tutkimuksieni mukaan vähintään yksi lisäkäsi, jota he nimittivät välikädeksi. Välikäsi sijaitsi ilmeisesti hieman hankalasti kainalossa, koska he kokivat ikäväksi sen, kun jotain joutui siihen...
Lue kommentti

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018