Avaruusluotaimet selviävät asteroidivyöhykkeestä, sillä asteroidien keskinäiset välimatkat ovat miljoonia kilometrejä.



Arviot välimatkoista kuitenkin vaihtelevat, sillä asteroidien lukumäärää ei tunneta. Tätä nykyä otaksutaan, että Aurinkoa kiertää vähintään miljoona asteroidia eli pikkuplaneettaa, joista suurin osa on keskittynyt juuri Marsin ja Jupiterin ratojen väliin niin sanotulle astroidivyöhykkeelle.

Se, miten pitkäksi keskimääräinen välimatka arvioidaan, riippuu myös siitä, kuinka pienet pikkuplaneetat lasketaan mukaan. Asteroidien kokojakaumakaan ei ole täysin selvillä, mutta pieniä tiedetään olevan huomattavasti enemmän kuin suuria.

Joka tapauksessa asteroidit ovat harvassa. Jotta luotain saisi varmasti lähikuvan edes yhdestä, luotaimen ja pikkuplaneetan kohtaaminen pitää suunnitella etukäteen.

Esimerkiksi Jupiteriin 1990-luvun alussa matkannut Galileo-luotain ohjattiin tarkoituksella kahden astroidivyöhykkeen pikkuplaneetan läheltä. Galileo kuvasi 2 400 kilometrin päästä muun muassa Ida-asteroidin kuun. Kuva oli ensimmäinen varma havainto asteroidin seuralaisesta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2001

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Jurpula
Seuraa 
Viestejä722
Liittynyt1.12.2006

Miksi asteroidivyöhykkeen läpi kulkevat luotaimet eivät tuhoudu?

Akkarista voi kyllä ammentaa paljon oppia, jo muinaiset Foinikialaiset... Mutta joo, pitää kyllä olla aika tolkuttoman paska mäihä että sen luotaimensa saa tuolla johonkin vahingossa törmäämään. Mutta mitenhän se homma menee kun tilanteet muuttuu "yhtäkkiä", esim. tuon New Horizonsin kohdalla. Eikös siitä törmäilystä jotain pieniä huolenaiheita noussut esille kun uusia pienkappaleita löytyi siitä Pluton liepeiltä, mutta luulis niistäkin taskulaskimella selviävän vai kuinka?
Lue kommentti

You just made the list, buddy.

JPI
Seuraa 
Viestejä23782
Liittynyt5.12.2012

Miksi asteroidivyöhykkeen läpi kulkevat luotaimet eivät tuhoudu?

Mitä tästä muun muassa opimme?: Avaruusasioissa ei kannata luottaa Aku Ankaan tai lapsellisiin tieteiselokuviin. Myöskin ihan asiaohjelmissa esitetyt animaatiot valtavista toisiaan lähekkäin liikkuvista kivenmurikoista ovat pelkkää taiteilijan liioiteltua näkemystä astroidivyöhykkeestä.
Lue kommentti

3³+4³+5³=6³

Aikoinaan ruokahalukohtainen kylläisyys edisti terveyttä.

Ilmiölle on kehitysopillinen eli evoluutioon perustuva selitys. Kyllästyminen samaan ruokaan kehittyi satojentuhansien vuosien aikana esi-isillemme, jotta he pysyisivät terveinä.

Jos jokin runsaasti saatavilla oleva ruoka olisi maistunut jatkuvasti, yksipuolinen ravinto olisi pitkällä aikavälillä johtanut ongelmiin. Siksi ihmiselle kehittyi ruokalajikohtainen kylläisyys. Kun jostain ruoasta tuli kylläiseksi, toisen makuinen vielä maistui. Se takasi, että sai riittävästi kaikkia elintärkeitä ravintomme osia: vitamiineja, hivenaineita, hiilihydraatteja, proteiineja, rasvoja ja kuituja.

Ruokalajikohtaista kylläisyyttä säätelevät geenit, ja mekanismi vaikuttaa myös meissä tämän ajan ihmisissä. Jokainen on kokenut sen aterioidessaan. Kun pääruoan jälkeen tuntuu, että nyt jo riittää, erimakuinen jälkiruoka vielä maittaa.

Kivikaudella ruokalajikohtainen kylläisyys oli hyödyllinen ominaisuus, mutta nykyisessä yltäkylläisessä ruokamaailmassa se helposti johtaa liikasyöntiin.

Eräässä kokeessa testihenkilöt söivät runsaan viikon ajan aterioilla melko yksitoikkoista ruokaa. Koe toistettiin siten, että jokaisella aterialla oli yksi ruokalaji lisää. Tämä lisäsi ruokahalua siinä määrin, että testihenkilöt söivät joka päivä – huomaamattaan – yli 400 kilokaloria enemmän.

Vastaajana Pertti Mustajoki, professori, sisätautien erikoislääkäri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017

Jäinen kinkkku ei menetä yhtään enempää nestettä kuin sula. Kuva_ Shutterstock

Jäinen kinkku kypsyy aivan yhtä meheväksi kuin sula.

Joulukinkun voi panna jäisenä uuniin – oikeastaan kannattaa, vaikka se voi kuulostaa äkkiseltään järjen vastaiselta.

Jotta kinkku maistuisi mehevältä, valtaosa sen nesteestä pitäisi saada pysymään lihassa.

Jäinen kinkku muhii kuumassa pidempään, mutta huoneenlämpöön temperoitu viettää suuremman osan paistoajasta korkeassa

lämpötilassa.

Tällainen kuumakäsittely voi poistaa lihasta liiaksi nestettä. Kypsyessä pinnan lämpö siirtyy kohti kinkun keskiosaa. Jos lämpötilaero pinnan ja keskiosan välillä kasvaa liian suureksi, vesi karkaa lihassyistä liian aikaisin ja epätasaisesti.

Paistoimme viime vuonna HKScanin koekeittiöissä kymmeniä jäisiä ja huoneenlämpöisiä joulukinkkuja. Kaikki kypsennettiin paistopussissa alle 100-asteisessa uunissa.

Jääkinkut paistuivat pidempään, mutta niistä ei valunut yhtään enempää nestettä kuin sulana uuniin pannuista.

Sokkotesteissä kumpikin versio keräsi yhtäläisiä kehuja niin mausta kuin mehevyydestä. Joidenkin suussa jääkinkku maistui jopa mehevämmältä ja paremmalta.

Vastaajana Sami Lamminaho, tuotekehityskokki, HKScan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2017