Avaruusluotaimet selviävät asteroidivyöhykkeestä, sillä asteroidien keskinäiset välimatkat ovat miljoonia kilometrejä.



Arviot välimatkoista kuitenkin vaihtelevat, sillä asteroidien lukumäärää ei tunneta. Tätä nykyä otaksutaan, että Aurinkoa kiertää vähintään miljoona asteroidia eli pikkuplaneettaa, joista suurin osa on keskittynyt juuri Marsin ja Jupiterin ratojen väliin niin sanotulle astroidivyöhykkeelle.

Se, miten pitkäksi keskimääräinen välimatka arvioidaan, riippuu myös siitä, kuinka pienet pikkuplaneetat lasketaan mukaan. Asteroidien kokojakaumakaan ei ole täysin selvillä, mutta pieniä tiedetään olevan huomattavasti enemmän kuin suuria.

Joka tapauksessa asteroidit ovat harvassa. Jotta luotain saisi varmasti lähikuvan edes yhdestä, luotaimen ja pikkuplaneetan kohtaaminen pitää suunnitella etukäteen.

Esimerkiksi Jupiteriin 1990-luvun alussa matkannut Galileo-luotain ohjattiin tarkoituksella kahden astroidivyöhykkeen pikkuplaneetan läheltä. Galileo kuvasi 2 400 kilometrin päästä muun muassa Ida-asteroidin kuun. Kuva oli ensimmäinen varma havainto asteroidin seuralaisesta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2001

Vastaaja:


Leena Tähtinen


tähtitieteen dosentti


tiedetoimittaja

Jurpula
Seuraa 
Viestejä722
Liittynyt1.12.2006

Miksi asteroidivyöhykkeen läpi kulkevat luotaimet eivät tuhoudu?

Akkarista voi kyllä ammentaa paljon oppia, jo muinaiset Foinikialaiset... Mutta joo, pitää kyllä olla aika tolkuttoman paska mäihä että sen luotaimensa saa tuolla johonkin vahingossa törmäämään. Mutta mitenhän se homma menee kun tilanteet muuttuu "yhtäkkiä", esim. tuon New Horizonsin kohdalla. Eikös siitä törmäilystä jotain pieniä huolenaiheita noussut esille kun uusia pienkappaleita löytyi siitä Pluton liepeiltä, mutta luulis niistäkin taskulaskimella selviävän vai kuinka?
Lue kommentti

You just made the list, buddy.

JPI
Seuraa 
Viestejä24788
Liittynyt5.12.2012

Miksi asteroidivyöhykkeen läpi kulkevat luotaimet eivät tuhoudu?

Mitä tästä muun muassa opimme?: Avaruusasioissa ei kannata luottaa Aku Ankaan tai lapsellisiin tieteiselokuviin. Myöskin ihan asiaohjelmissa esitetyt animaatiot valtavista toisiaan lähekkäin liikkuvista kivenmurikoista ovat pelkkää taiteilijan liioiteltua näkemystä astroidivyöhykkeestä.
Lue kommentti

3³+4³+5³=6³

Rapeus jää haaveeksi, jos pannu on kylmä ja rasva tavallista voita.

Maailmassa ei ole niin hyvää kokkia, ettei ensimmäinen yritys olisi aina riekaleinen valkea möykky. Toinen lettukokin kummajainen on se, että ensimmäisen puolen paistopinnalla on aina erilainen kuvio kuin toisen. Tieteellistä syytä kumpaankaan ilmiöön ei tarkkaan tiedetä.

Yleensä paistaja on malttamaton ensimmäistä lettua odottaessaan ja annostelee siksi taikinaa liian kylmälle pannulle. Parempaan tulokseen pääsee, jos antaa pannun kuumentua perusteellisesti. Lisäksi rasvan pitää antaa ruskistua.

Letuista saa rapeita ja kullankeltaisia, kun paistaa ne kuumalla pannulla kirkastetussa voissa. Silloin vesi haihtuu nopeasti paistoksen pinnalta. Rapeus jää helposti syntymättä, mikäli käyttää tavallista voita tai muuta vesipitoista rasvaa. Tällöin lettutaikina vain kiehuu vedessä.

Kirkastettu voi valmistetaan poistamalla voista heraproteiini ja vesi. Jäljelle jää voiöljy, joka kestää palamatta erittäin korkeita paistolämpötiloja.

Vastaajana Anu Hopia,

elintarvikekehityksen tutkimusprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Molemmat ovat oman kielikuntamme perintöä, eivät lainaa länsinaapurista.

Suomen minä-pronomini ei ole lainaa ruotsista, vaan se kuuluu uralilaisen kielikunnan ikivanhaan perintösanastoon. Sille löytyy etymologisia vastineita itämerensuomesta samojedikieliin asti, joten se on ollut suomessa ja sitä edeltäneissä kielimuodoissa jo tuhansien vuosien ajan, kauan ennen kosketuksia ruotsiin.

Äänneasultaan samantapaisia ensimmäiseen persoonaan viittaavia pronomineja on myös muissa kielikunnissa. Indoeurooppalaisten kielten lisäksi niitä löytyy esimerkiksi mongoli- ja tunguusikielistä, eskimo-aleuttilaisista kielistä, eräistä tunnetuista muinaiskielistä, kuten etruskista ja sumerista, sekä monista paleosiperialaisista kielistä, jotka eivät tiettävästi ole sukua toisilleen.

Tätä pronominien yhtäläisyyttä ovat jotkut tutkijat pitäneet todisteena kielikuntien välisestä alkusukulaisuudesta, mutta vaikka ensimmäisen persoonan pronomini kuuluu kielen parhaiten säilyviin aineksiin, kielitieteellisesti perusteltuja sukulaisuusteorioita ei voi rakentaa pelkästään yksittäisten pronominien varaan.

Itse-sanalla on erikoinen historia. Sekin kuuluu ikivanhaan suomalais-ugrilaiseen perintösanastoon, mutta se ei ole alkuaan ollut pronomini vaan substantiivi, joka on tarkoittanut varjoa tai ihmisen varjosielua. Ihminen näkee varjossa oman kuvansa, siis itsensä, ja sukukielten sanavastineista päätellen myös ihmisen sielun eli hänen henkisen minänsä on aikoinaan uskottu heijastuvan hänen varjossaan.

Vastaajana Kaisa Häkkinen,

suomen kielen emeritaprofessori, Turun yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018