Kumi ei sellaisenaan ole riittävän lujaa ja kestävää renkaisiin.

Siksi siihen sekoitetaan täyteaineeksi nokea, joka koostuu hyvin pienistä ja särmikkäistä hiilihiukkasista. Epäsäännöllisen muotonsa takia noen pinta-ala on suuri, joten se tarttuu hyvin kumimolekyyleihin.

Musta väri on juuri tätä nokea. Nokea tarvitaan kumilaadusta ja käyttökohteesta riippuen jopa 40 prosenttia kumin määrästä. Silica-sekoituksissa nokea ei ole lainkaan.

Rengas kyllä saataisiin väriaineilla minkä väriseksi tahansa. Mustalla on kuitenkin hyvät puolensa, sillä se ei ajan mittaan haalistu. Varsinkin auringonvalo on tuhoisaa muunvärisille renkaille, joista tulee värinmuutosten takia pian ruman näköisiä.

Muutamalla valmistajalla on nähty koemarkkinoinnissa ja rengasmessuilla eri tavoin väritettyjä renkaita, mutta loppukuluttajalle niitä ei vielä ole Pohjolan oloihin tarjolla.

Valkeita renkaita valmistetaan muun muassa trukkikäyttöön erilaisiin halleihin, joissa halutaan pitää tuotteet ja lattiapinta puhtaana mustista jäljistä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2001

Vastaaja:


Matti Morri


teknisen asiakaspalvelun päällikkö


Nokian Renkaat Oyj

Painon siirto synnyttää sopivan raon.

Kävellessä saappaan pohjaan tarttuu hiekkaa, ja kun ponnistava jalka nousee ylös, sitä irtoaa. Miten kauas jyväset ryöpsähtävät, riippuu kävelynopeudesta.

Kun saappaan pohja nousee maasta, hiekanjyvät saavat vauhtia samaan tapaan kuin kura polkupyörän takarenkaasta. Kuraa voi roiskua selkään asti. Samoin käy juostessa hiekkarannalla, jolloin hiekkaa lentää takareiteen.

Jos saappaanvarsi on väljä, kivensiruja putoaa sisään. Varren rako vieläpä suurenee juuri silloin, kun takimmainen jalka ponnistaa. Silloin paino siirtyy etummaisen jalan päälle, ja sen sääri ottaa kiinni etuvarteen. Taakse jäävästä raosta kivi sujahtaa helposti tukijalan saappaaseen.

 

Vastaajana Taija Juutinen,

kinesiologian eli liikeopin professori, Jyväskylän yliopisto.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018

Jotkut kuolevat jo ennen löytymistään.

Laji on kuollut sukupuuttoon, kun sen viimeinen yksilö on epäilyksettä kuollut, määrittelee Kansainvälinen luonnonsuojeluliitto IUCN.

Periaatteessa asia on siis hyvin yksiselitteinen, mutta suurinta osaa lajeista ei seurata niin tarkasti, että yksilöiden määrä tai sijainti olisivat tiedossa. Näin tarkkaa tietoa on lähinnä joistakin linnuista ja nisäkkäistä, kuten uhanalaisista sarvikuonolajeista.

Esimerkiksi hyönteislajien viimeistä yksilöä on lähes mahdotonta löytää. Myös yksilön määritteleminen voi olla vaativaa vaikkapa sienen tapauksessa, jossa laji elää rihmastona tuottaen ajoittain itiöpesäkkeitä.

Lajin voidaan kuitenkin olettaa kuolleen sukupuuttoon, kun yhtään yksilöä ei ole tavattu sen tunnetuissa tai oletetuissa elinympäristöissä koko levinneisyysalueella tehdyissä perusteellisissa etsinnöissä. Etsintöjen pitää olla lajin elämänkiertoon nähden riittävän pitkäaikaisia.

Laji voidaan luokitella myös ”luonnosta hävinneeksi”, jos sen tiedetään säilyneen ainoastaan viljeltynä, tarhattuna tai luontoon palautettuna populaationa selvästi alkuperäisen levinneisyysalueensa ulkopuolella.

Luonnosta hävinneitä ovat muun muassa monet keräilijöiden havittelemat kasvit, kuten eräät käpypalmulajit. Alueellisesti sukupuuttoon kuolleeksi voidaan luokitella esimerkiksi jonkin valtion alueelta hävinnyt laji, kuten vesikko Suomessa.

Lajeja kuolee sukupuuttoon niinkin, että niiden olemassaolosta ei ole koskaan edes tiedetty.

 

Vastaajana Aino Juslén,

eläintieteen yksikön johtaja, Luonnontieteellinen keskusmuseo.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2018